Alkuja ja loppuja

On tullut tämän blogin päätöksen aika. Blogi päättyy, mutta juttu jatkuu Instagramin puolella. Jos haluat edelleen seurata tekemisiäni ja menemisiäni, ota seurantaan @petran_retket.

Valtavan suuri kiitos kaikille postauksista tykänneille, kommentoineille ja eri tavoin minua kannustaneille. Sillä on ollut merkitystä. ❤ Tässä teille kiitokseksi etelä-saksalainen ruusu eräältä kesäreissulta.

Tuntuu oikealta lopettaa blogini samaan, mistä se sai alkunsa: kumpupilviin. Tämä alla oleva kuva on otettu muutaman vuosi sitten hienolta kesäreissulta Virosta. (En ole kyllä aivan varma onko kuvassa kumpupilviä, mutta ainakin se vastaa mielikuvaani kumpupilvistä.) Toivottavasti tulet mukaani @petran_retket -tilille!

Advertisement

Käymässä Ranskan maihinnousurannikolla

Olen pikkukaupunki-ihmisiä. Mieleenpainuvimmat muistoni matkoiltani ovat yleensä sattumanvaraisista pienistä kylistä ja kaupungeista. Pari vuotta sitten olin reissussa kummipoikani kanssa Pariisissa. Niin ihana kuin Pariisi onkin halusin hänen näkevän ja kokevan muutakin Ranskaa kuin pelkästään valtavan pääkaupungin. Suurkaupungit kun niin kovin harvoin kuvastavat koko maata.

Annoin kummipoikani valita missä Pariisin lähistöllä hän haluaisi samalla reissulla käydä ja hän valitsi Normandian maihinnousurannikon. Niinpä lentokoneemme laskeuduttua Pariisin Charles de Gaullen lentokentälle otimme allemme Roissybusin, jonka avulla pääsee kätevästi Pariisin keskustaan vanhalle oopperatalolle. Sen lähellä sijaitsee St. Lazaren juna-asema, jolta otimme junan Bayeux’n pikkukaupunkiin Normandiaan.

Bayeux on n. 15 000 asukkaan kaupunki ja se oli ensimmäinen Ranskan kaupunki, joka vallattiin takaisin liittoutuneiden maihinnousun jälkeen vuonna 1944. Toisen maailmansodan aika näkyy Bayeux’ssä edelleen ranskalaiselle pikkukaupungille tavanomaista runsaampana kansainvälisyytenä. Kaupungin hotelleissa majoittuu usein esimerkiksi amerikkalaisia, joiden sukulaisia osallistui maihinnousuun.

Kaupungin on tehnyt kuuluisaksi paitsi toinen maailmansota myös Bayeux’s seinävaate. Se on lähes tuhat vuotta vanha kirjottu pellavakangas (73 metriä pitkä!), johon on kuvattu Ranskan ja Englannin välisiä tapahtumia vuosilta 1064-1066, muun muassa Hastingsin taistelu. On käsittämätöntä, että taideteos on edelleen olemassa! Moni matkailija tulee Bayeux’hön katsomaan nimenomaan sitä.

Kaupunki osoittautui muutenkin suloiseksi ja siellä olisi mukavasti viettänyt päivän tai pari nauttien pikkukaupungin tunnelmasta istuskellen kahviloissa sekä kierrellen puistoja ja pikkuputiikkeja. Meillä oli kuitenkin toiset suunnitelmat. Yön yli nukuttuamme suuntasimme turisti-infon kautta paikallisbussilla kohti kuuluisaa maihinnousurannikkoa, Omaha Beachiä, joka on Bayeux’stä parinkymmentä kilometriä länteen.

Liittouneet jakoivat pitkän maihinnousurannikon viiteen sektoriin, joista Omaha Beach oli yksi. Sen valloittamisesta takaisin saksalaisilta vastasi USA. Bussi vei meidät Omaha Beachin rannalle ja Saint-Laurent-Sur-Merin kylään, jonka edustalle mereen on pystytetty näyttävä muistomerkki, Les Braves, sodassa taistelleiden sotilaiden kunniaksi. Muistomerkki oli vaikuttava (näet kuvan klikkaamalla tätä linkkiä). Se on valtavan kokoinen, kuten äärettömään merimaisemaan sopiikin, ja nousuveden aikaan valtavat teräspalkit nousevat suoraan merestä korostaen mielleyhtymää sodan väkivaltaisuuteen.

Katseltuamme maisemia ja syötyämme aamupalaa Omaha Beachin söpössä kahvilapuodissa Magasin Généralissa siirryimme tutkimaan viereisen museon antia. Musée Mémorial d’Omaha Beach on käymisen arvoinen, sillä sen avulla historiaa tuntematonkin saa hyvän käsityksen siitä, mitä alueella tapahtui toisen maailmansodan aikaan.

Museoon on kerätty runsaasti sodan ajan esineistöä. Näyttelyn alussa kävijät näkevät 25 minuuttia kestävän videon, joka avaa tapahtumien kulkua ja jossa haastatellaan sodan veteraaneja. Videosta jäi elävä muistikuva amerikkalaisesta veteraanista, joka kuvaili, ettei hänellä ollut nuorena poikana aavistustakaan, mihin hän oli menossa, mutta halu päästä mukaan toimintaan oli kova. Virheelliset kuvitelmat sodan jännittävyydestä karisivat nopeasti.

Museo oli juuri sopivankokoinen, ei ollenkaan uuvuttava. Sulattelimme kaikkea oppimaamme kävelemällä rantaa pitkin muutaman kilometrin päähän amerikkalaisten hautausmaalle. Rantareitti oli hyvin kaunis ja tuntui kuin olisimme olleet jonkin elokuvan kulisseissa. Sodan kauhut tuntuivat kovin kaukaisilta kauniina kesäpäivänä. Hiekkamaasto ei ollut helpoimmasta päästä kävelyn suhteen, mutta maisemat korvasivat hankalan rämpimisen vaivan.

Amerikkalaisten hautausmaa oli kaikessa surullisuudessaankin huikea. Se sijaitsee vähän korkeammalla kuin muu alue mutta silti meren välittömässä läheisyydessä. Sinne on haudattu lähes kymmenentuhatta taistelussa kaatunutta sotilasta. Päättymätön hautaristien meri oli hiljentävä näky.

Hautausmaalla on monumenttimainen sisääntulo ja hautausmaasta pidetään sotiaallista huolta: ruoho ja pensaat on tarkkaan siististi leikattua. Tämän linkin sivun lopussa näet ilmakuvan hautausmaasta. Ymmärrän vasta nyt kuvan nähtyäni hautausmaan laajuuden.

Hautausmaalla kiertämisen jälkeen otimme suunnan takaisin Bayeux’hön. Emme olleet tarkkaan selvillä bussipysäkeistä ja jalkojakin jo väsytti (kummitädin, ei kummipojan), joten päädyimme ottamaan taksin, kun vapaa sellainen ajoi meitä vastaan tiellä. Bayeux’ssä ihailimme vielä upeaa Notre-Dame-katedraalia ennen kuin kiiruhdimme illansuussa Pariisiin lähtevälle junalle.

Yhden yön pyrähdys Maihinnousurannikolla kyllä kannatti. Reissu oli mielenkiintoinen ja opimme paljon uutta. Näimme myös vähän erilaista Ranskaa kuin mitä Pariisi meille näytti tulevina päivinä. Junamatkustaminen Ranskassa on yllättävän helppoa, edullista ja mukavaa. Suosittelen kokeilemaan, kun matkustaminen ulkomaille on taas turvallista.

Tutustumassa Haapakosken ruukkiin

Viime kesän kotimaanretkilläni (niitä oli koronasta johtuen poikkeuksellisen paljon) bongasin sopivasti avointen ovien päivän Haapakosken vanhalla rautaruukilla. Se sijaitsee Haapakosken kylässä nykyisen Pieksämäen kunnan alueella.

En ollut koskaan kuullutkaan Haapakosken ruukista, minkä selittää se, että se ei ole ollut museokäytössä kovin kauaa. Sen rakennuksissa oli teollista tuotantoa vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2011. Sen jälkeen ruukkialue on ollut yksityisessä omistuksessa ja avoinna kävijöille vain muutaman kerran vuodessa.

Ruukin nykyinen omistaja on kunnostanut rakennuksia ja pyrkii säilyttämään upean kulttuurimiljöön hienona esimerkkinä Suomen teollistumisen alkuajoista. Ruukki sai alkunsa vuonna 1841, kun Johan Fredrik Molander anoi ja sai Suomen senaatilta Venäjän keisarin armollisella suostumuksella luvan perustaa rautaruukin. Ideana oli erottaa rautaa järvimalmista.

Kierroksella oli mielenkiintoista kuulla, miten järvimalmia saatiin ruukille ja miten siitä erotettiin rautaa. Aikamoinen prosessi se oli, kun ottaa huomioon aikakauden välineet! Ruukkialueella on jäljellä valtava harmaakivinen masuuni, jolla rauta sulatettiin järvimalmista. Ranskalaistyylinen masuuni (kuva alla) oli toiminnassa vuodesta 1859. (Edellinen masuuni rikkoutui ja päästi sulan raudan valumaan ulos aiheuttaen suuren tulipalon.)

Kun rauta oli saatu erilleen muusta aineksesta, siitä jatkojalostettiin paikanpäällä erilaisia tuotteita. Alkuaikoina valmistettiin mm. paistinpannuja, kolmijalkoja, erikokoisia alasimia ja hautaristejä.

Vanhat tehdasrakennukset olivat jänniä paikkoja. Lattiat olivat vieläkin täynnä mustaa rautapölyä ja oli tarkasti katsottava minne astuu. Nykypäivänä pimeisiin kolkkiin on vedetty sähköt ja valot, enkä osaa edes kuvitella millaista siellä on olla töissä ruukin alkuvuosina. Ei varmaan kovin paljoa kannattanut yrittää peseytyä työpäivän jälkeen.

• 

Dynamiitin keksiminen 1900-luvun alussa johti rautaruukin vaikeuksiin. Dynamiitin avulla raudan aikaansaaminen oli niin paljon tehokkaampaa, ettei järvimalmin louhinta enää ollut taloudellisesti kannattavaa. Ruukin johdon piti keksiä nopeasti uusi strategia ja rautaruukkitoiminta vaihdettiin valimo- ja konepajatoimintaan.

Tehdas alkoi valmistaa vesijohtoviemäriputkia. Haapakosken ruukilta ovatkin peräisin Turun kaupungin ensimmäiset viemäriputket. Talvi- ja jatkosotaan lähti tehtaalta 700 000 kranaattia ja Haapakoskella valmistettiin myös sotakorvaustuoteita.

Kaiken kaikkiaan Haapakosken ruukin tarina on monivaiheinen ja kiinnostava. Opaskierroksella riitti kuultavaa ja nähtävää. Myös itse miljöö on poikkeuksellinen, sillä ruukin useat kansainväliset omistajat ovat aikojen saatossa jättäneet oman puumerkkinsä ympäristöön.

Vanha kylänraitti, hiekkatie, oli tunnelmallinen kokemus kuumana kesäpäivänä. Joen ja kosken partaalle aikoinaan istutetut upeat jalavat olivat aavistuksen eksoottisia, ja kylänraitin maisema ei juurikaan liene muuttunut sataan vuoteen, mitä nyt puut ovat kasvaneet ja vankistuneet. 1920-luvulla rakennettu konttorirakennus on varmasti aikoinaan herättänyt kunnioitusta kyläläisissä.

Haapakosken ruukin aikoinaan valmistamista tuotteista on koottu hauska taideteos ruukin pihalle kunnioittamaan kaikkia niitä, jotka ovat tehneet työtä Haapakosken ruukilla. Joku taisi lohkaista, että taideteos oli realistinen: työläisen vatsa on aina tyhjä.

Vaihtelua arkeen Vuokatista

Huhhuh, edellisestä postauksesta vierähti varkain viikkokausia, vaikka vakaa aikomus joka viikko oli kirjoittaa ”huomenna tai ylihuomenna”. Uusi koronakevät on ottanut veronsa. Samaistun etätyöläisenä kovasti Raisa Omaheimon Ylelle kirjoittamaan kolumniin: ”Meillä ei ole kuin tämä epävarmuus ja samankaltaisiksi puuroutuvien päivien nauha”. Kognitiiviset taidot ovat suurella koetuksella ja työpäivän jälkeen tarve tehdä jotain ”aivotonta” on kova. Se ei oikein sovi yhteen blogin kirjoittamisen kanssa.

Vastaiskuna etätyöapatialle yritän järjestää silloin tällöin vaihtelua puuduttavaan arkeeni. Tammi-helmikuun vaihteessa vietin pari viikkoa Vuokatissa. Maiseman vaihdos oli ihanaa! Kajaanissa ja Sotkamossa käydessäni muistin taas kuinka paljon nautin uusiin kaupunkeihin tutustumisesta.

Tein reissun ajan osittain etätöitä ja pidin myös muutamia vapaapäiviä. Työpäivien piristys oli päästä käymään kävelyllä hohtavan valkoisessa ympäristössä. Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka nopeasti ja hyvin jalkakäytävät aurattiin Vuokatissa. Tein parhaimmillaan 8 kilometrin kävelylenkkejä raikkaassa talvisäässä. Yllä oleva kuva on tunturin huipulta. Ihan noin lumista ei ollut alempana mutta kaunista sielläkin.

Vuokatti oli näin korona-aikaan hyvä lomakohde, koska siellä oli helppo pitää etäisyyksiä muihin ihmisiin. Varsinaista keskustaa ei juuri ole vaan matkailijat levittäytyvät suurelle alueelle. Myös ajankohta oli hyvä, sillä turistien määrä ei ollut liian suuri turvatoimista kiinnipitämiseen. Pysyttelimme pääasiassa omassa porukassa, mutta yhtenä iltana uskaltauduimme ravintolaan. Ravintola Ainoan turvajärjestelyt olivat kiitettävän hyvät ja saatoimme hyvillä mielin nauttia rauhallisesta tunnelmasta kauniissa ravintolassa. Ruoka oli tosi hyvää!

Suurin osa päivistä oli aika arkisia, töitä ja kävelylenkkejä. Arjen siirtäminen toiseen ympäristöön oli kuitenkin palkitsevaa ja piristävää. Toiveissa oli myös pystyä tukemaan paikallisia matkailuyrittäjiä taloudellisessa ahdingossa. Osittain siksi varasin paikan huskysafarille. Olin käynyt vastaavalla aikaisemmin Inarissa ja todennut, että se on paljon hauskempaa kuin miltä kuulostaa. Moni suomalainen kauhistelee safarin hintaa, mutta oma kokemukseni oli ensimmäisen kerran jälkeen se, että rekiajelu on jokaisen euron arvoista.

Vuokatissa huskysafareja tarjoaa Vuokatti Safaris, jonka ohjelmistossa on paljon muutakin talvi- ja kesäaktiviteettiä kuin huskeihin liittyviä. (Huomaa myös, että huskysafariin voi käyttää liikuntaseteleitä!)

Osallistuin Alfonsin metsäretkelle, joka kokonaisuudessaan kesti pari tuntia. Aluksi tarkistettiin osallistujien varusteet ja etsittiin jokaiselle sopivat tarvikkeet mahdollisesti puuttuvien tilalle. Koska retkellä ollaan epätavallisen kauan paikallaan ulkona, tulee helposti kylmä ja se taas pilaa hauskan kokemuksen. Itse lainasin lopulta tuulta pitävän haalarin ja kunnon saappaat, joiden alle mahtui villasukat. Myös käsineiksi otin paksut rukkaset järjestäjältä. Kun varusteet olivat kunnossa, seurasi lyhyt perehdytys huskytokan ajamiseen: miten jarrutetaan, miten toimitaan ylä- ja alamäissä, miten käännytään jne.

Sitten lähdettiin! Retkellä ajettiin 6 kilometrin pituinen reitti, jonka puolivälissä vaihdettiin kuskia. Toinen istui tokassa ja nautti maisemista. Kuskin sen sijaan oli oltava tarkkaavainen, etteivät koirat juosseet edellä ajavaa tokkaa kiinni ja että kaikki sujui kuten piti. Hauskaa! Huskysafarin koirat ovat työkoiria, joten rapsuttelu ja hellittely ei ole niille lähtökohtaisesti kovin palkitsevaa. Juokseminen sen sijaan on. Seurueen pysähtyminen oli niille kurjaa ja levottomimmat aloittivat välittömästi konsertin ja meinasivat väkisin lähteä juoksemaan.

Retken jälkeen saimme tutustua koiriin ja tarhan arkeen enemmän. Oli mielenkiintoista kuulla miten koiria aktivoidaan ja miten koirista huolehditaan. Lopuksi vielä saimme paistaa makkaraa tulella ja herkutella pullakahveilla. Pidin retkestä valtavasti!

Lopuksi vielä muutama vinkki Vuokattiin, jos olet huudeilla:

• Vuokatin vanhalle rautatieasemalle on perustettu hurmaava vohvelikahvila Wanha Asema. Vohvelit ovat herkullisia, kahvila tunnelmallisen vanhanaikainen ja puodista löytyy yhtä sun toista mielenkiintoista ostettavaa.
• Sotkamossa on Helle Visualsin kaunis puoti, jossa myydään paperituotteita ja vanerikoruja. Löysin sieltä paljon suloisia postikortteja! Tuen mielelläni paikallista ja Helle Visuals on sotkamolaisen muotoilijan perustama designyritys. Tarkista aukioloajat nettisivuilta, joilta löytyy myös verkkokauppa.
• Niin ikään paikallinen yritys on Vuokatissa Ninnimoi design. Sillä oli näihin päiviin saakka oma liike Vuokatin K-marketin yhteydessä, mutta liike suljettiin. Sen tyylikkäitä paperituotteita voi ostaa verkkokaupasta sekä Vuokatissa olevilta jälleenmyyjiltä. Tsekkaa lista nettisivuilta. Täältäkin mukaan tarttui hienoja postikortteja, joilla ilahdutan ystäviäni.
• Katinkullan kylpylä on monipuolinen paikka, kunhan koronaturvallinen vierailu on taas mahdollista. Se onnistuu olemaan hämmentävän oivallinen monelle erilaiselle kohderyhmälle. Ulkona on talvisin avantomahdollisuus ja tunnelmallinen savusauna.

Tutustumassa Pariisin Stade de France -stadioniin

Olen luonteeltani sen verran utelias, että kieltäydyn harvoin lähtemästä uusiin ja erikoisiin paikkoihin, jos joku ehdottaa. Se on yksi syistä, miksi pari vuotta sitten päädyin Pariisissa matkaseuralaiseni pyynnöstä tutustumaan Stade de France -stadioniin, vaikken tiedä juuri mitään jalkapallosta. En ollut edes tullut ajatelleeksi, että stadioneillekin järjestetään opastettuja tutustumiskierroksia. No, tälle stadionille järjestetään ja näkemisen arvoinen se olikin.

Jo pelkästään Stade de Francen koko on huikea: se on Euroopan 8. suurin stadion. Stadionin katsomoihin mahtuu runsaat 80 000 ihmistä. Pieni logistinen ihme: heidät kaikki saataisiin hätätilanteessa evakuoitua vartissa. Turvatoimia on tehostettu entisestään takavuosien pommiuhan jälkeen. Silloin turvaorganisaation neuvokas toiminta piti terroristin stadionin ulkopuolella ja kymmenet tuhannet futisfanit turvassa sisällä.

Valtava ellipsin muotoinen ja 13 000 tonnia painava katos suojaa katsojia kesäisin paahtavalta auringolta, mutta päästää luonnonvalon valaisemaan kenttää. Opaskierroksella pääsimme seisomaan kentän laidalle ja oli mahtavaa katsella ylöspäin katsomoihin ja taivaalle. Oli silti vaikea kuvitella millaista olisi olla kentällä täyden katsomon hurratessa.

Stade de France sijaitsee Pariisin Saint-Denisin kaupunginosassa. Vaikka sen nimi kääntyisi suoraan suomeksi Ranskan stadioniksi, Francella viitataan tässä kuitenkin Pariisin lähialueeseen île-de-Franceen. Me saavuimme stadionille metrolla ja loppumatkan kävelimme. Stadion oli aika helppo löytää, mutta oikealle sisäänpääsyportille pääsemiseksi piti luonnollisesti kiertää koko valtava stadion.

Opastettu kierros alkoi näyttelytilasta, jossa kerrottiin stadionin historiasta ja huippuhetkistä. Näytteillä oli monenlaisia niihin liittyviä esineitä ja julisteita. Stadionilla on paitsi käyty merkittäviä futismatseja myös pidetty upeita konsertteja. Siellä esiintyneiden huipputähtien lista on pitkä: muun muassa Madonna, U2, Lady Gaga, Rolling Stones, Celine Dion, Beyoncé, Red Hot Chili Peppers ja Eminem.

Kierroksella näimme stadionin valtavia huoltokäytäviä ja tyhjiä yleisötiloja. Pääsimme kävelemään samaa reittiä, jota pelaajat käyttävät kulkiessaan pukuhuoneelta kentälle ja kaiuttimien avulla meille luotiin sama äänimaisema, jonka pelaajat kuulevat yleisön hurratessa. Se oli hauska kokemus!

Ehkä mielenkiintoisinta kierroksella kuitenkin oli päästä käymään stadionin pukuhuoneessa. Se on nimittäin sellainen paikka, jossa joukkuelajeja harrastamaton harvemmin käy ja oli hauska nähdä millaisissa tiloissa joukkueet viettävät aikaansa ennen ja jälkeen ottelun. Yllätyin kuinka ”kiiltävä” ja siisti se oli!

Jälleen yhtä kokemusta rikkaampana ja uusien tietojen kanssa jätimme stadionin taaksemme ja suuntasimme pariisilaiselle lounaalle.

Ulkona (eli yksi kahvila, drinkkibaari ja ravintola)

Viimeisen vuoden aikana on tullut maailman tilanteesta johtuen käytyä harvinaisen vähän yhtään missään, mutta haluan silti vinkata ”uudesta” kivasta kahvilalöydöstä. Nimittäin Sompasaaressa ihan suht kätevällä sijainnilla Redin vieressä sijaitsee ihana leipomokahvila Frangipani.

Ensinnäkin kahvila on tilava, mikä aikaisemmin ei ollut erityinen meriitti, mutta näiden turvavälien aikana on ehkä ensimmäisiä asioita, joita paikanvalinnassa huomioin. Toiseksi Frangipanin kuppikakut ja kakut ovat kauniita ja herkullisia eli ruokaa ja silmänruokaa samassa paketissa. Tykkään! Teevalikoima oli hyvä ja tee oli haudutettua. Söin banoffee-kuppikakun, joka oli juuri sellainen kuin pitikin (törkeän makea, toffeinen ja maukas). Viimeisenä tärkeänä kohtana kahvila on viihtyisä ja tyylikäs. Pointsit kotiin!

Frangipanissa on saatavilla myös lounaita ja salaatteja sekä tilauskakkuja. Verkkosivuilla on uskomattomia kuvia niistä. Täytyy pitää mielessä tulevaisuuden varalle.

Kävin viime vuonna ehkä yhden (1) kerran drinkkibaarissa ja sekin oli uusi tuttavuus minulle, Bardem. Se sijaitsee Yliopistonkadulla ja sisältää hämyisen tunnelman, juuri sellaisen kuin drinkkibaarilta odottaakin. Sisustus on mielenkiintoinen muttei varasta showta juomilta.

Drinkkilista oli mielikuvituksellinen ja niin kuin aina, jouduin valitsemaan drinkkini aika umpimähkään (kuvauksista ei tällainen tavis ikinä saa selvää miltä lopputulos oikein tulee maistumaan). Siksi arvostan paikkoja, joissa jokainen drinkki todennäköisesti maistuu hyvältä. Parin drinkin kokemuksella uskon, että Bardem on sellainen.

Uusia ravintoloita on varmasti tullut Helsinkiin ja joitain on ehtinyt jo lähteäkin ennen kuin minä ehdin niihin, mutta välillä vara on parempi vanhassa. Loppuvuodesta loppuun asti pohdittiin uskaltaako ravintolaan lähteä ja päätimme sitten uskaltaa. Paikaksi valikoitui Elite, jonka a la carte -listassa lukee ”Maailmalla on aina niin kiire. Meillä ei.” Lohdullista.

Muistin taas, ettei aina kannata käydä vain uusissa ravintoloissa, koska myös perinteisillä ravintoloilla on vankka sija Helsingissä ja ne usein yllättävät uudistumiskyvyllään. Saimme erinomaista palvelua laskun tuomiseen asti (mikä siinä laskun tuomisessa on niin vaikeaa?) ja ruoka oli huippuhyvää. Nyt ruokalista on jo muuttunut, joten ei siitä sen enempää kuin että alkuruoaksi söin alla olevan annoksen, siikaa kolmella tavalla.

Myös Elite on tilava ravintola ja kun olimme varhain iltapäivällä liikkeellä, oli ravintolasalissa hyvin tilaa.

Voi, kunpa mahdollisimman moni ravintola selviäisi tästä koronakatastrofista. Yritän tehdä oman osani käymällä niissä silloin kun turvallisesti voin ja ostamalla take-away-annoksia.

Valohoitoa Hyvinkäällä

Tammikuu on minulle vuoden rankin aika. Vaikka optimistit kovasti hehkuttavat pitenevää päivää, eivät muutamat lisäminuutit valoa päivässä vaikuta kovin merkittävästi ainakaan minuun. Voisin edelleen mennä työpäivän jälkeen suoraan nukkumaan ja jatkaa yöunia kellon ympäri. Onneksi osaan jo luottaa siihen, että tämä helpottaa maaliskuussa ja aktiivisempi elämä voi taas alkaa.

Iloitsen joka talvi lisääntyvistä valoinstallaatioista, -näyttelyistä ja -karnevaaleista, jotka nykytekniikka meille mahdollistaa. Olen innoissani kiertänyt LuxHelsingin vuosittain (tänä vuonna se on vasta helmikuun lopussa – pöh!) ja poiminut kulttuuritarjonnasta valoon liittyvät näyttelyt. Tänä talvena sellainen löytyy Hyvinkäältä, 45 minuutin junamatkan päässä Helsingistä.

Liz Westin yksityisnäyttely In Physical Reality Hyvinkään taidemuseossa (28.3.2021 saakka, huom. suljettu tammikuun!) tarjoaa museovierailijalle kokonaisvaltaisen elämyksen. Näyttelyssä on esillä Westin kolme installaatiota, jotka leikittelevät valolla ja väreillä – ilman valoa ei olisi myöskään värejä. Teokset ovat suurikokoisia ja nautin siitä, että ne näyttivät erilaisilta eri suunnista ja että niitä pääsi kiertämään. Olin ainoa museovieras huoneessa, jossa on esillä alla olevan kuvan teos nimeltä Iri-Descent (2019) ja vietin sen kanssa pitkän tovin tutkien värejä ja niiden heijastuksia.

Toinen teos (kuva alla), Our Colour Reflection (2016-2020), levittäytyi valtavana suureen saliin. Tässäkin teoksessa huikeampaa oli sen aiheuttamat heijastukset. Peilejä on viittätoista eri sävyä ja ne luovat upean ja uniikin kuvion taidemuseon seinille ja kattoon.

On hienoa, että Liz Westin teokset on saatu näytteille Suomeen, vaikka koronavuosi ei tehnyt sitä helpoksi. Arvostan myös sitä, että näyttely on juuri nyt pimeimpään aikaan. Teokset ovat nyt vaikuttavampia kuin kesän valon ulkopuolelleen sulkevassa museohuoneessa. Valokuva ei ikinä tee oikeutta kokemukselle installaatiosta, joten suosittelen käymään paikan päällä kokemassa nämä itse.

Hyvinkään taidemuseossa on Liz Westin näyttelyn lisäksi mielenkiintoinen taidelabra-kokonaisuus. Se on viisi huonetta käsittävä näyttely Hyvinkään taidemuseon taidekokoelmasta, joka sisältää mm. Yrjö Saarisen ja Helene Schjerfbeckin teoksia. Pidin erityisesti videoista, joissa esitellään yhdeksän Schjerfbeckin mallina ollutta henkilöä. Olin varannut ihan liian vähän aikaa näyttelyn kiertämiseen!

Taidekokemusta voi siirtyä sulattelemaan ihanaan Teesalonki Sylviaan lyhyen kävelymatkan päähän. Käydessäni Sylviassa nautin Cream Tea -tarjoilun eli teetä, skonsseja ja pikkuleivän. Etukäteen tilaamalla on mahdollista saada myös koko Kello viiden tee -tarjoilu, jonka nimestään huolimatta voi nauttia ihan mihin aikaan vaan. Se sisältää suolaisia ja makeita leivonnaisia kerrostarjottimella. Jo maistamani skonssit olivat niin hyviä, että iltapäiväteekokonaisuus on varmasti herkullinen. Tarjolla on myös yksittäisiä leivonnaisia.

Teesalonki Sylvialla on monipuolinen teevalikoima, joten jos kaipaat täydennystä kodin teevarastoon, kannattaa Sylviassa tutkia teelistaa ja haistellen valita mieleisiään. Mikään ei ilahduta kylmänä talvi-iltana niin kuin kuuma mukillinen hyvää teetä!

Sylvian nettisivuilla on muuten hauska teevisa, jossa voit testata teetietouttasi. En saanut kaikkia oikein!

Pieniä kaupunkeja Baijerissa

Haaveilin vuosia siitä, että pääsisin automatkalle Saksaan, erityisesti sen hurmaaviin pieniin kaupunkeihin. Viisi vuotta sitten sain sitten tilaisuuden vierailla Mosel-joen laaksossa Lounais-Saksassa. Ihastuttava jokireitti johdattaa halki viiniköynnöspeltojen ja pienten ristikkotalokaupunkien. Matkalla oli paljon nähtävää ja koettavaa, linnoja ja viinimaisteluita.

Toissa kesänä pääsin ajelemaan Etelä-Saksassa, Baijerissa, ja löysin sieltäkin söpöjä pikkukaupunkeja (saksalaisilla on tämä idyllisten pikkukaupunkien juttu selvästi hanskassa).

Ensimmäisenä kävimme Rothenburg ob der Tauberissa. Olin bongannut vuosikymmeniä aikaisemmin lehtiartikkelin siitä, että siellä on ympäri vuoden auki oleva joulumuseo. Kaupunki vaikutti artikkelissa niin taianomaiselta, että se valikoitui kohteeksemme.

Rothenburg ob der Tauber on kaunis keskiaikainen vanhakaupunki, jonka nimi tarkoittaa suomeksi punaista linnaa Tauber-joen rannalla. Vanhat kaupungin muurit ovat ympäröivät kaupunkia ja erityisesti kaupunkiin johtavat portit ovat massiivisuudessaan upeita. Eläytyminen keskiajan elämään on helppoa ja tuntuu hassulta, että siellä asuu ja elää ihan nykyaikaista elämää runsas 10 000 ihmistä. Vanhojen kujien varrelta löytyy niin lasten päiväkoti kuin eläinlääkärikin.

Joulumuseo oli hauska elämys keskellä kesää ja herätti paljon muistoja lapsuudesta. Monet joulukoristeet olivat suomalaiselle tuttuja, osittain varmaankin käytettävissä olleiden materiaalien johdosta mutta myös siksi että tavat ja tavarat ovat liikkuneet Suomen ja Saksan välillä tehokkaasti vuosisatoja. Todellisen hämmennyksen aiheutti joulumuseon jälkeen avautuva joulukauppa (sinne toki pääsee myös ilman museon kiertämistä). Niin suurta joulukauppaa en ole aikaisemmin nähnyt, enkä usko, että toista sellaista lienee olemassakaan.

Kyseessä on Käthe Wohlfahrtin lippulaivajoulukauppa. Moni Saksan kävijä tunnistaa ehkä nimen tai heidän logonsa, sillä heillä on edustus monilla joulumarkkinoilla Keski-Euroopassa. Käthe Wohlfahrt ei ole ihan yhtä vanha kuin meidän suomalaisten oma 97-vuotias Weiste mutta ei 57-vuotias Käthe Wohlfahrt jää myöskään kauaksi perinteikkyydessä.

Rothenburg ob der Tauberin joulukauppa on uskomattomat 1 500 neliötä suuri. Kaupassa on valokuvaus kielletty, mutta tästä linkistä näkee satumaisen kuvan kaupan pääaulasta. Kuva tuntuu epäaidolta, mutta juuri tuolta siellä näytti! Kauppa oli ihana nähdä ja kokea, kun olen joulufani. Täytyy kuitenkin myöntää, että ostokseni jäivät aika laihoiksi, sillä välttelen turhaa tavaraa ja valitsen ostokseni tarkasti.

Joulukauppaa kierrellessä kului aika kauan, mutta sen jälkeen ehdimme vielä käydä rikosmuseossa, joka esitteli mm. keskiaikaisia rangaistuskeinoja. Museossa oli näytteillä paljon aiheeseen liittyvää rekvisiittaa, mutta se ei ollut kovin nykyaikainen interaktiivisuudessa ainakaan pari vuotta sitten. Museo ei tuonut minulle erityisesti uutta tietoa. Nyt heillä näyttää olevan aika hienot nettisivut, joten voi olla, että englanninkielistä materiaalia ja interaktiivisuutta on lisätty.

Jos vierailet Rothenburg ob der Tauberissa, maista matkallasi paikallista leivonnaista ”lumipalloa”, (Schneeball). Se on uppopaistettu taikinasuikalepallo, joka on koristeltu suklaalla tai sokerilla. Herkullinen leivonnainen! Herkuttelua voi sulatella kiipeämällä Röderturm-torniin 61 metrin korkeuteen. Sieltä näet yli koko kauniin kaupungin.

Kuulin vasta jälkeenpäin, että Rothenburg ob der Tauber on toiminut kulisseina monelle elokuvalle. Esimerkiksi elokuvaa Harry Potter ja kuoleman varjeliukset 1 ja 2 on kuvattu siellä!

Toinen kaunis pikkukaupunki Baijerissa on Dinkelsbühl, jossa vierailimme seuraavana päivänä. Se on Rothenburg ob der Tauberiin verrattuna vähän vaatimattomampi mutta silti kaunis kaupunki. Dinkelsbühlissä on vähemmän turisteja ja siksi mukavan rauhallinen ja seesteinen tunnelma. Kävellen sai parhaan kuvan kaupungista, vaikka autollakin olisi päässyt kaupungissa ajelemaan. Autojen läsnäolo pienillä kaduilla häiritsikin enemmän kuin Rothenburg ob der Tauberissa.

Lukemani mukaan Dinkelsbühl antaa hyvän kuvan siitä, miltä saksalaiset kaupungit näyttivät 1400-1600-luvulla (jos unohtaa autot). Tällainen aikamatkailu on kiinnostavaa! Jos historia ja kirkot ovat lähellä sydäntä, Dinkelsbühlissä löytyy nähtävää. Sen sijaan shoppailua varten Rothenburg ob der Tauber on parempi kohde, sillä sen kujilla oli toinen toistaan hauskempia putiikkeja. Toki niitä oli jonkin verran myös Dinkelsbühlissä.

Tietämättäni tulin valinneeksi reissulleni kaksi kolmesta erityisen historiallisesta kaupungista Baijerin romanttisen tien varrella. Kolmas on wikipedian mukaan Nördlingen. Nämä ovat Saksan kolme ainutta kaupunkia, joiden keskiaikaiset kaupunginmuurit ovat säilyneet nykypäivään. Jos siis satut ajelemaan tuolla suunnalla, kannattaa käydä myös Nördlingenissä.

Matkakaipuuni Saksan pieniin kaupunkeihin tuli tyydytettyä ja vaikuttaa siltä, että seuraava tällainen maakaipuuni kohdistuu Kreikkaan. Olen sitä jo pari vuotta kärvistellyt. Kreikan värit, meren välke, auringon paahde, ystävällliset ihmiset ja herkullinen ruoka vetävät puoleensa. Voi hyvin olla, että ensimmäinen ulkomaanmatkani koronan jälkeen kohdistuu siis Kreikkaan.

Pikkujoulupatikalla

Osallistuin 10 kilometrin opastetulle patikointiretkelle nyt joulukuussa. En ole aikaisemmin retkeillyt tähän vuodenaikaan enkä varsinkaan ole aikaisemmin osallistunut opastetulle metsäretkelle, mutta koska tänä vuonna juuri mikään muukaan ei ole mennyt perinteisellä tavalla, ajattelin kokeilla myös tätä. Ja se oli kivaa!

Retken järjesti yritys nimeltä Katin Kontit, joka järjestää luontoretkien lisäksi kädentaitokursseja Espoossa. Katja vei meidät vaellukselle Nuuksioon Kaislammentien kääntöpaikalta. Saimme Katjalta etukäteen hyvät ohjeet mukaan pakattavista asioista. En olisikaan välttämättä hoksannut itse ottaa tarpeeksi lämmintä vaatetta mukaan taukoa varten.

Tuona päivänä oli pari astetta pakkasta, joten pysähtyessämme tuli äkkiä vilu. Lisäksi jos hikoilee yhtä helposti kuin minä, täytyy ottaa kuivia vaihtovaatteita monen tunnin talvivaellukselle. Tauolla oli mukava vaihtaa hiestä kastuneet pipo ja kaulaliina kuiviin. Siinä mielessä talviretkeily on vähän erilaista, kun varusteita täytyy olla vaihdettavaksi ja lisättäväksi.

Kävelimme Nuuksion suurimman suon reunamilla ja näimme monta kaunista lampea. Maisemat vaihtelivat avarista järvenselistä havumetsiin. Pitkospuitakin matkalle mahtui ja korkealle kalliolle kiipeämistä. Lammet ja järvet olivat jo jäässä ja ne kestivät uskaliaita retkiluistelijoita. Huurteinen maisema oli kaunis.

Pidimme tauon lammen laidalla kallion päällä. Katja oli varannut meille glögiä ja pienet fetapiirakat sekä suolaisia ja makeita makupaloja. Voi että ne maistuivat hyvältä ulkoilmassa!

Mietin etukäteen millaistakohan on opastetulla patikointiretkellä. Aikaisemmin olen retkeillyt vain omin päin merkittyjä polkuja pitkin. Tällä Katin Konttien opastetulla retkellä oli monia hyviä puolia.

• Ei tarvitse itse olla perillä reitistä tai missä ollaan. Voi vain nauttia matkasta.
• Pääsee opastettujen polkujen ulkopuolelle ilman omaa vaivannäköä (kartta, kompassi, reitin selvitys). Saatoin aika huoletta vain kävellä perässä.
• Koulutetulta oppaalta kuulee faktoja ympäristöstä. Tällä retkellä opin mielenkiintoisia asioita mm. tikoista ja puun lahoamisesta.
• Joku muu huolehtii eväistä. (Eväiden valinta on jotenkin tosi vaikeaa ja vaikka kotoa lähtiessä olisin tyytyväinen eväisiini, en ole sitä enää eväspaikalla.) Katjan eväät meille olivat herkulliset.
• Seura. Pienessä ryhmässä on hauska kulkea, jutella ja tutustua samalla uusiin ihmisiin.

Varsinaisia huonoja puolia en keksinyt kovin montaa. Opastetulle vaellukselle osallistuessa ei aikaa ja paikkaa voi päättää itse. Myöskään taukoja ei voi pitää aina juuri silloin kun itse haluaa, mutta kyllä Katja myös kyseli ja kuunteli meidän toiveita vaelluksella. Etenimme ryhmän toiveiden mukaan ja pidimme lyhyitä taukoja monessa kohtaa.

Kokemus oli tosi kiva ja voisin mielelläni osallistua Katin Konttien retkille uudestaankin. Muuten, jos vielä kaipaat joululahjaideaa, niin Katja myy myös lahjakortteja palveluihinsa. Tsekkaa ohjeet lahjakortin hankintaan mm. tästä postauksesta (esimerkkinä patikkaretki 20 €, kädentaitokurssi 35 € + paljon paljon muuta).

Ideoita pukinkonttiin

Onko vielä lahjoja läheisille hankkimatta? Nappaa tästä postauksesta ideat talteen.

Löysin itse monta lahjaa näppärästi samasta liikkeestä, kun vierailin Kolmen sepän patsaan vieressä olevassa Christmas Garage -pop-up-myymälässä. Liikkeessä on jopa 200 neliötä, ja kahteen kerrokseen on levittäytynyt valtava määrä erilaisia tuotteita erilaisilta yrityksiltä. Uskomatonta, mutta Christmas Garage vain paranee vuosi vuodelta! Kauppa on visuaalisesti kaunis ja uskon, että jokaiselle lahjansaajalle löytyy jotakin tästä myymälästä. Siellä on ilo kierrellä.

Korona on tänä vuonna kurittanut rankalla kädellä pienyrittäjiä. Tämä joulu on erityisen hyvä mahdollisuus tehdä hyvää hankkimalla lahjaksi lahjakortteja. Mitä jos antaisit läheiselle lahjaksi esimerkiksi siivouslahjakortin tai lahjakortin hierojalle, kosmetologille tai kampaajalle, joka sijaitsee lähellä lahjansaajan kotia?

^{Stockmannin jouluikkuna on ihastuttava tänäkin vuonna.}

Luin Saku Tuomisen Instagram-postauksesta Raising Hel -liikkeestä, joka on kahdentoista ravintoloitsijan hätähuuto Helsingin ravintoloiden puolesta. Sen ensimmäinen teko on innostaa ihmisiä ostamaan ravintolalahjakortteja.

Pikkujoulusesonki on normaalisti ravintoloille vuoden tärkein ajanjakso, tänä vuonna kaikki on kuitenkin toisin.
– – – Ravintolalahjakortti on keino tukea suosikkiravintolaa tai mahdollisuus rohkaista lahjansaajaa kokeilemaan uutta ravintolatuttavuutta.
– Raisinghel.fi –

Kampanjan sivuilta löydät paitsi noiden kahdentoista ravintoloitsijan ravintolat myös pitkän listan muista ravintoloista yhdessä paikassa. Omat suosikkini Helsingin ravintoloissa ovat Boulevard Social, Ventuno, Shelter, Aito ja Chapter. Moneen ravintolaan pystyy ostamaan lahjakortin verkkosivustojen kautta kokonaan sähköisesti. Kätevää!

Nyt kun matkustaminen kauemmas on hankalaa, ihmiset hemmottelevat itseään lähimatkailemalla. Sitä voi tehdä turvallisesti viettämällä vaikka hotelliyön kotikaupungissaan. Miten olisi siis lahjakortti johonkin hotelliin? Seuraavassa kaksi ideaa.

Kävin taannoin viettämässä yön tänä syksynä avatussa Glo hotel Artissa Lönnrotinkadulla. Oli ihana saada irtiotto kotiarkeen, joka tällä hetkellä pyörii lähinnä neljän seinän sisällä. Hotelli sijaitsee upeassa jugendlinnassa, joka on rakennettu vuonna 1903. Se on nyt restauroitu ja valitsin sen kohteekseni puhtaasti arkkitehtuurin perusteella. Hotellin aulan yksityiskohdat ovat upeita ja vietin pitkän tovin ihastellessani niitä.

Pidän valtavasti jugendin ajan rakennuksista. Massiiviset ovet, koristellut kaariholvit ja jykevät pylväät ovat hienoja muistoja suomalaisesta kansallisromantiikan ajasta. Hotellin portaikossa on valloittava penkillinen ikkunasyvennys, johon olisi ihana käpertyä lukemaan hyvää kirjaa.

Yö hotellissa oli mukava. Varsinaiset hotellihuoneet sijaitsevat nykyaikaisessa siivessä ja siellä ei ole jugendista enää merkkejä. Itse hotellihuone oli pelkistetty mutta tyylikäs, ja sisälsi kaiken tarvittavan (otin comfort-huoneen, johon sisältyy vedenkeitin, koska ilman sitä ei voi olla). Nukuin yön sikeästi ja rauhassa, sillä sänky ja tyynyt olivat erityisesti mieleeni. Aamupala oli myös monipuolinen ja riittävä sekä sisälsi Glo-hotellien tapaan vähän jotain ekstraa, mistä kovasti pidän. Tällä aamiaisella oli mm. tuorepuuroa ja monenlaisia hilloja.

Yöpymishaaveissani on viettää yö Vuosaaren hotelli Rantapuistossa. Se sijaitsee meren rannalla kauniin luonnon keskellä, joten sopiva ajankohta voisi olla keväällä, kun luonto alkaa heräilemään. Olisi ihana tehdä illalla lenkki hotellin ympäristössä itselle uusissa metsissä ja käydä sen jälkeen rentoutumassa hotellin saunassa.

Olen käynyt syömässä hotellin ravintolassa ja sillä reissulla ihastuin myös tämän hotellin arkkitehtuuriin. En yleensä fanita matalia kattoja ja kuusikymmenlukulaisia puusisustuksia, mutta Rantapuiston sisustus on raikas ja ilmava, ehkä juuri valtavien merelle avautuvien ikkunoiden ansiosta. Vanhaa designia on päivitetty nykyaikaan hienolla tavalla.

^{Kuva lainattu Rantapuiston verkkosivuilta}

Hotellin ravintolan ruoka on muuten yhden kokemukseni perusteella tosi hyvää, joten kannattaa käydä myös syömässä täällä vaikkei yöksi jäisikään. Söin muistaakseni burgerin ja tykkäsin kovasti. Ravintolasali on avara ja maisemat ovat kauniit, joten salissa viettää mielellään aikaa. Ehkä joskus pääsen Rantapuistoon yöksikin.