Kesäretki Lahteen (eli Apulantamuseo, Olgan farmi ja Strömforsin ruukki)

Kuka odottaa talven päättymistä? 🙋‍♀️ Olen lopen kyllästynyt toppavaatteisiin ja tarpomaan kinoksissa / luistelemaan jalkakäytävillä. Lisäksi flunssa iski viimein tähänkin kotiin, joten piristän itseäni viime kesän retkiä muistelemalla.

Yhdestä Piikkipaatsaman kanssa tekemästäni päiväretkestä en ole vielä täällä bloggissa kirjoittanut. Eräänä viime kesän aamuna suuntasimme auton nokan kohti Lahtea ja Apulanta-museota Apulandiaa.

Apulanta on kuulunut meidän molempien nuoruuden suosikkeihin, joten museokäyntiin liittyi paljon nostalgiaa. Minulla ei silti ollut suuria odotuksia museolta, koska oli vaikea kuvitella millainen bändimuseo olisi. Jälkeenpäin sain todeta, että kannatti kyllä käydä.

Päästiin kirjoittamaan nimemme seinään

Museossa oli näytteillä paljon erilaista bändille vuosien kuluessa kerääntynyttä muistotavaraa sekä hulvattomia tarinoita. Apis on muun muassa ostanut vanhan treenikämppänsä seinät ja rekonstruktoinut sen tuonne museoon. Asioimalla Apulandian (yllättävän) hyvässä kahvilassa sai museon kiertää ilman erillistä pääsymaksua.

Lahteen kun oltiin päästy, päätimme tutustua muihinkin Lahden nähtävyyksiin. Oli kaunis päivä, joten kävelimme Vesijärven satamassa ja kiersimme Pikku Vesijärven. Pikku Vesijärven toisessa päässä on Lahti Energian Lahdelle lahjoittamat vesiurut, jotka soivat ja välkehtivät päivittäin. Katso tarkempi aikataulu täältä. Esitys on näkemisen arvoinen!

Tutkimme satamarakennusten muutaman pienen putiikin ja täydensimme korvakorukokoelmiamme. Satamassa on monia viihtyisiä kahviloita, joista suosikkini on kahvila Kariranta. Se sijaitsee vanhassa rautatieasemarakennuksessa ja on sisustettu suloisen vanhaan tyyliin. Tarjoilut ovat laajat ja herkulliset.

Lahdesta kurvasimme Iittiin Olgan farmille. Se on Temosten kotieläinpiha, jossa kotieläimiä pääsee tapaamaan lähempää kuin monissa muissa paikoissa. Pupujen tarhaukseen saa mennä silittelemään ja kilejä saa rapsutella. Lisäksi alueella on muun muassa hevosia, alpakoita, kanoja ja ankkoja sekä lehmiä ja lampaita. Retkikohteena se on oivallinen erityisesti pienten lasten kanssa, sillä omat eväät on sallittuja ja tilaa oli paljon lasten temmeltää. Farmilla toimii myös kahvila.

Kesäreissumme viimeinen etappi oli Strömforssin ruukki Pyhtäällä. Historiallinen ruukkimiljöö on peräisin 1700-luvun lopulta, jolloin Virginia af Forselles peri ruukkitilan sahoineen ja myllyineen mieheltään. Hän hoiti ruukkia sisukkaasti ja taidolla yli 50 vuotta. Alue on nykyään hyvässä kunnossa ja siellä on paljon mielenkiintoista nähtävää. Rautaruukki- ja sahatoiminta loppui vasta 1950-luvulla. Ruukin kirkossa on Helene Schjerfbeckin alttaritaulu Ylösnousemus.

Kotiin saavuimme sopivasti iltapalalle. Monenlaista nähtävyyttä kerkesimme yhden päivän aikana näkemään! Mitä sitä ensi kesäksi keksisikään?

Advertisement

Viisi ravintolavinkkiä Helsinkiin

Viime kuukausiin on mahtunut mukavia vierailuja minulle uusiin ravintoloihin. Esittelen niistä teille tässä viisi.

Kävin ystäväni kanssa Chapterissä, joka sijaitsee ihan Senaatintorin laidalla, mutta koska sisäänkäynti on sisäpihalla, en ollut itse havainnut ravintolaa ollenkaan aikaisemmin. Vanhaan taloon on runsas vuosi sitten sisustettu lämpimän tunnelmainen ravintola, josta on kaunis näkymä torille. Samettiset tuolit ja hämyinen valaistus loivat jännän tunnelman.

Ruoka oli hyvää ja palvelu todella miellyttävää, vaikka pöytäkohtaisia tarjoilijoita ei ilmeisesti ollut. Kaikki olivat ystävällisiä ja rentoja. Hapanjuureen leivottu alkupalaleipä oli herkullista. Ruuissa oli hauskoja erityisyyksiä, esimerkiksi keittiöntervehdyksenä tuotiin alkukeitto, joka tarjoiltiin kauniista kahvikupista. Ihana ravintola!

Hyvin erityylinen paikka on Espoon Otaniemen Fat Lizard. Ravintola on suosittu ja tila on iso, joten voin kuvitella, että opiskelijat saattavat käyttää sitä myös etkoilupaikkana. Väkeä oli paljon, ja ruokaa sai odotella jonkin aikaa. Myöhemmin kuulin etten ollut ainoa jolle tuli tämä kokemus. Ruoka kuitenkin oli erinomaista. Tykkäsin kovasti!

Paikka on tunnettu siitä, että joissain annoksissa on yhtenä ainesosana sirkkoja. Niitä oli kuitenkin vain muutamassa annoksessa, jotka eivät sattuneet omiksi valinnoikseni, joten sirkat jäivät tällä kertaa syömättä. Lohisalaatti oli raikas ja maultaan (positiivisesti) yllättävä.

Suuret odotukset mielessäni kävin nyt tammikuussa Ultimassa. Olin kuullut kehuja paikasta ja esteetikolle käynti on todella mieleinen. Ravintolasali on upea ja kaikki on kaunista. Valaistuselementit ovat taideteoksia ja jopa leipä on leikattu eritavalla kuin muualla.

Valitsin ystäväni kanssa lyhemmän menun, jossa kaikki oli hyvää ja taidokasta. Koin varsinaisen vau-efektin vain pääruoan kohdalla, vaikka tämän hintaluokan ravintolassa toivoisi sellaista vähän useammin. Lieko syynä sitten liian korkeat odotukseni vai menun pituus. Kuulin nimittäin myöhemmin ystävältäni, että pidempi menu oli kokonaisuutena hyvin toimiva, joten ehkä minun täytyy käydä kokeilemassa sekin. Palvelu oli miellyttävää ja plussaa annan hyvästä ja omaperäisestä teevalikoimasta.

Vanha kunnon Salutorget on tasalaatuisen luotettava (ja siksi ehkä jonkun mielestä jopa vähän tylsä). Sillekin on onneksi paikkansa Helsingin ravintolaskenessä. Kalaruoat ovat siellä erinomaisia: toast skagen on juuri oikeanlainen ja pääruoan kala oli rapeaksi paahdettua. Kokki todella tietää mitä on tekemässä.

Jälkiruoka kruunasi illan mukavasti ja vatsa oli täynnä. Tarjoilu ei aina ole ihan niin viimeisen päälle kuin kalliimmissa paikoissa, mutta eipä ole illan hintakaan yhtä korkea. Vanha pankkisali on mielenkiintoinen tila ravintolasalina.

Syksyn yllättäjä oli ravintola Ani Telakkakadulla. Se on turkkilainen ravintola, joka on toiminut jo vuodesta 1982. En ollut aiemmin kuullutkaan Anista tai turkkilaisesta ruoasta, ennen kuin siskoni ehdotti sitä tapaamispaikaksi.

Söin moussakkaa, joka oli todella herkullista. Tarjolla on myös erilaisia mezejä, joita kannattaa myös tilata vaikka alkuruoaksi. Ruoka oli niin runsasta ja herkullista, että varmasti menen uudestaankin. Turkkilaisesta ruoasta löytyy muuten hyvin myös kasvisruokia. Kannattaa käydä kokeilemassa!

Marraskuun ryhmä Villa Gyllenbergissä

Villa Gyllenbergissä on vielä helmikuun 24. päivään saakka esillä näyttely, joka esittelee Marraskuun ryhmän tekemää taidetta. Saatat kysyä mikä ihmeen Marraskuun ryhmä. En olisi osannut vastata siihen ennen näyttelyyn tutustumista, mutta nyt tiedän, että kyse oli Suomen itsenäistymisen aikoihin perustetusta nuorten taiteilijoiden ryhmittymästä, joka järjesti yhteisiä näyttelyjä.

Ryhmä sai alkunsa vuonna 1916 kun Alvar Cawén, Marcus Collin, Gabriel Engberg, Juho Mäkelä, Juho Rissanen ja Tyko Sallinen perustivat nimettömän taiteilijaryhmän aikomuksenaan pitää yhteinen näyttely vuonna 1917. Heillä oli kuitenkin epäonnea ajoituksen kanssa, sillä yleislakko leimahti agressiiviseksi juuri marraskuussa, jolloin näyttely avattiin. Ryhmä sai nimensä tästä ajankohdasta ja otti jäsenikseen yhdeksän muuta nuorta taiteilijaa. Se järjesti perustamisnäyttelyn jälkeen vielä viisi näyttelyä.

Mikko Carlstedt: Asetelma

Näyttely oli mielenkiintoinen siksi, että amatöörin oli vaikea löytää ryhmän jäsenten taiteesta yhteisiä nimittäjiä. Keskityinkin ihailemaan teoksia yksilöinä. Monissa teoksissa kuvattiin ajan karuja oloja ja kaunistelu oli jätetty sikseen. Värien käytön taito ja monipuolisuus olivat kuitenkin hämmästyttäviä. Teos, joka kauempaa näytti synkältä ja värittömältä, olikin lähempää katsottuna täynnä sateenkaaren värejä!

Mikko Carlstedt: Torikoju

Moni marraskuulaisista ihannoi Paul Cézannea ja modernia taidetta. Heidän mielestään taiteen tuli kuvata nykyhetkeä ja siten että kaikki ymmärtävät sen. Symboliikka ja historian kuvittaminen kuuluivat menneisyyteen.

Ryhmän on jälkeenpäin ajateltu muotoutuneen niinkin arkisesta syystä kuin näyttelykustannusten jakamisesta aikana jolloin kaikesta oli pulaa. Marraskuulaisten ajanjaksoa leimaa kansallismielisyys ja Marraskuun ryhmän perustamistakin on ”romantisoitu nuoren sukupolven uudistusmielisen energian purkaukseksi” (lainaus näyttelystä). Minusta mielenkiintoista oli nähdä katsaus itsenäisyytemme alkuvuosina syntyneeseen kotimaiseen taiteeseen.

Juho Mäkelä: Sininen talviyö

Osallistuin ystävien kanssa opastetulle kierrokselle, jonka avulla näyttelyn sisältö avautui paremmin. Villa Gyllenberg on upea kotimuseo, jossa kannattaa käydä vaikka marraskuulaiset ei niin kiinnostaisikaan. Kierrettyämme taidemuseon jatkoimme matkaa Otaniemen puolelle ravintola Fat Lizardiin, jossa vietimme hauskan loppuillan. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.