Miten saadaan ystäviä? (Osa 1)

Minua välillä hämmentää se, miten mediassa puhutaan yksinäisyydestä. Sitä käsitellään usein kuin lopullista olotilaa, jolle ei ole enää mitään tehtävissä. Sellaiset artikkelit saattavat tietysti toimia vertaistukena yksinäisille, mikä sinänsä on hyvä juttu. Ja tietysti on hienoa, että yksinäisyydestä ylipäänsä puhutaan. Mutta miksi juuri missään ei haastatella asiantuntijoita, jotka opastaisivat miten yksinäisyyttä voisi ehkäistä, mitä sille voisi tehdä tai edes, miten ylipäänsä hankitaan ystäviä?

Syitä yksinäisyyteen on paljon erilaisia enkä ole sosiaalisten suhteiden tai ystävystymisen asiantuntija. En halua loukata ketään enkä naiivisti väitä, että yksinäisyyttä voisi muuttaa muutamalla niksillä tai neuvolla. Olen kuitenkin omassa elämässäni huomannut tiettyjä lainalaisuuksia siitä, miten ystäviä hankitaan. Kun ystäväni taannoin totesi ajatuksissani olevan pointtia, ajattelin että ehkä näistä mietteistä voisi olla iloa jollekin muullekin ja sain idean tästä kirjoituksesta.

20190314_165338.jpg

Joskus ystävystymistä mystifioidaan ja suomenkielikin määrittelee ystävystymisen ’saamiseksi’ (saada ystävä) eli ihan kuin ystäviä vain ilmestyisi jostain mystisestä paikasta. Itse miellän englanninkielisen termin ’tehdä ystäviä’ (make friends) kuvaavammaksi. Ystävien saamiseksi ja ystävyyden ylläpitämiseksi joutuu nimittäin näkemään vaivaa ja se saattaa tuntua työltä. Toki sen pitää olla pitkällä tähtäimellä mieluista työtä. Silti varsinkin ystävyyden alkuvaiheessa täytyy usein tehdä uhrauksia, jos toivoo tuttuuden syventyvän kaveruudeksi ja sitten ystävyydeksi.

Hankala tilanne on silloin, jos omat voimavarat ovat vähissä. Silloin pienikin vaivannäkö kuluttaa kohtuuttomasti vähiä voimavaroja. Sairaudet, surut tai vaikeudet työelämässä voivat tehdä uusien ystävien hankkimisen lähes mahdottomaksi. Silloin ehkä kannattaakin kerätä voimia ja pyrkiä tekemään itselle sopivia askelia jo ennestään tuttujen ihmisten luokse.

On toki niitäkin ihmisiä, jotka eivät omasta mielestään ole ikinä joutuneet näkemään vaivaa ystävien saamiseksi. Joillain ystävystyminen on niin sisäsyntyistä, ettei siihen koskaan tarvitse kiinnittää huomiota. Lisäksi jos ei ole koskaan vaihtanut asuinpaikkakuntaa, suhteet sukuun ovat tiiviit ja opiskelualatkin ovat olleet sillä tavalla sosiaalistavia, että ryhmäytyminen ja siitä seuraava ystävystyminen on tapahtunut lähes itsestään, ei ehkä ole koskaan joutunut pohtimaan miten saisi ystäviä.

Harva tulee muutenkaan analysoineeksi ystävystymisen mekanismeja. Jotta voi ystävystyä, on ensin saatava kontakti toiseen ihmiseen. Suomessa se ei aina ole kovin helppoa. Itse aloittaisin oman elämänpiirin tutkailusta. Missä käyn, mitä harrastan, mitkä asiat minua kiinnostavat. Suomessa ei ehkä kannata yrittää haastaa keskustelua bussipysäkillä tai julkisissa liikennevälineissä. Moni toki vastaa, mutta jos ehdotat kahville menoa, sinua saatetaan katsoa pitkään.

Kuitenkin jos haluat saada uusia ystäviä, sellaisia riskejä on otettava. Tässä esimerkkejä omista ystävystymisyrityksistäni:

  • Tapasin uuden naapurin yhtiökokouksessa ja puoli vuotta myöhemmin tiputin postiluukusta postikortin, jossa pyysin hänet kahville. Hän tuli ja meillä oli hauska ilta yhdessä. (On myös mahdollista, että hän ei olisi tullut ja välillemme olisi laskeutunut outo tunnelma lopun naapuruutemme ajaksi. Huh!)
  • Olen liittynyt ystäväni perustamaan lukupiiriin, johon vuosien saatossa jokainen on tuonut omia ystäviään. Olen saanut tutustua moniin ihaniin ihmisiin sitä kautta ja olen tehnyt aloitteita tavata myös lukupiirin ulkopuolella meitä yhteisesti kiinnostavien asioiden parissa. Aina aloitteisiini ei ole tartuttu, mutta toisinaan kuitenkin.
  • Opiskeluaikana moni läheisistä ystävistäni lähti samaan aikaan vaihto-oppilaaksi ulkomaille. Koska opiskelu yksin on kurjaa, sain etsiä itselleni uusia ystäviä. Tunsin yhteisiltä kursseilta etäisesti yhden tytön, jonka muistin ystävällisenä. Aloin lyöttäytyä hänen kaveriporukkansa seuraan luennoilla ja ruokiksilla. Pyrin aktiivisesti huomioimaan muita ryhmässä ja tarkkailin, onko läsnäoloni liikaa. Aluksi kohtasin kyllä yllättyneitä katseita ilmaantumisestani (’kuka ihme tuo on?’), mutta en antanut sen häiritä. Tästä kaveriporukasta sain ystäviä, joiden kanssa pidämme edelleen yhteyttä.
  • Kävin Työväenopiston harrastekurssilla, jossa juttelin useasti mukavantuntuisen naisen kanssa ja ajattelin, että meistä voisi tulla kavereita, joten painoin hänen sukunimensä mieleeni, kun se joskus mainittiin. Kerran en päässyt mukaan kurssille, mutta halusin kysyä mitä materiaaleja seuraavalle kerralle pitäisi ottaa mukaan. Se oli aikaa ennen Facebookia, joten pyysin hänen numeronsa Finderista ja laitoin hänelle tekstiviestin. Vastauksen sävystä tulkitsin, että viestini saattoi tuntua tunkeilulta. Meistä ei tullut kavereita. Voi tietysti olla, että hän oli hitaasti lämpiävää sorttia ja teekutsu kurssin päätyttyä olisikin saanut paremman vastaanoton.
  • Opiskelujen loppuvaiheessa olin erään tapahtumajärjestäjän luontoretkellä, jossa tapasin naisen, joka oli vasta muuttanut kaupunkiin. Hän kertoi nuotiotulella, ettei tunne kaupungista ketään. Jostain syystä heräsin tähän vasta myöhemmin ja laitoin jälkeenpäin järjestäjälle viestin, että yhteystietoni saisi antaa tälle naiselle, jos hän haluaisi mennä joku päivä kahville. Tästä syntyi niin ikään pitkä ystävyys.

Yhteistä näille kaikille esimerkeille on, että olen laittanut itseni likoon saadakseni uusia tuttuja ja kavereita. Aina en ole onnistunut pyrkimyksessäni. Joskus on nolottanut kovastikin. Koskaan en ole etukäteen tiennyt mitä tästä lopulta tulee. Mutta jos olisin aina pyrkinyt säilyttämään ylpeyteni, olisin tänä päivänä huomattavasti yksinäisempi. Suuri osa ystävistäni on sellaisia, joiden alussa olen jollain tavalla asettanut itseni alttiiksi nolostumiselle.

Se ei kyllä ole helppoa, en väitä, että olisi. Itseäni on helpottanut se, että olen yleensä tehnyt aloitteen tilanteessa, jossa ollaan kahden kesken, jolloin tyrmäys ei tuntuisi niin merkittävältä. Olen myös yrittänyt suhtautua asiaan niin, ettei kieltäytyminen tai huono vastaanotto ole henkilökohtaista. Yleensä se johtuu henkilön omasta elämäntilanteesta tai jostain muusta minuun liittymättömästä syystä. Tässä tietysti auttaa hyvä ystävystymisitsetunto. Kun onnistumisia on myös tapahtunut, ei niin pelkää niitä epäonnistumisia. Kynnys on paljon suurempi, jos on joutunut elämässään kokemaan paljon hylkäyksiä. Silloinkin kehotan keräämään kaiken rohkeuden ja yrittämään vielä muutaman kerran. ❤

Yksi hyvä tapa tavata uusia ihmisiä on mennä mukaan vapaaehtoistoimintaan. Erilaisia toimijoita on ainakin pääkaupunkiseudulla tosi paljon, joten niistä varmasti löytyy moneen makuun. Facebookista löytyy ’vapaaehtoistyö’-termillä ryhmiä, joissa mainostetaan erilaisia vapaaehtoisjärjestöjä. Jos sitoutuminen jännittää, on nykyään tarjolla myös lyhyempiaikaista vapaaehtoistyötä.

Vaikuttaa siltä, että minulla on paljon sanottavaa ystävystymisestä. Jotta joku jaksaa lukea pitkän monologini loppuun asti, on parempi, että jaan tämän painavan asian kahteen postaukseen. Kirjoitan seuraavalla kerralla siitä, miten olen syventänyt suhteita ensin kaveruuteen ja sitten ystävyyteen.

20190119_120849

Mainokset