Hemmottelua arjen keskelle

Halusin viettää tänä vuonna syntymäpäiviäni uudella tavalla ja keksin varata huoneen Jätkäsaaren Clarion-hotellista. Hotellin valintaan vaikutti sen keskeinen sijainti, uutuus, katolla sijaitseva uima-allas sekä hyvä kokemus Clarionin lentokenttähotellista. Sain ilokseni huoneen, jonka ikkunat osoittivat merelle. Illan auringonlasku oli kaunis – seuraavana päivänä maisema olikin sumussa.

Aluksi kävin seurueeni kanssa haukkaamassa syötävää hotellin ravintolassa. Kitchen & Table -ravintola on rento paikka illanistumiseen ja saimme mahammekin täyteen. Ruoka oli hyvää, mutta tarjoilussa oli henkilökunnalla vielä harjoittelemista. Pääasia kuitenkin, että saimme syödäksemme ennen uima-altaassa pulikointia.

Seuraavaksi tosiaan oli vuorossa tutustuminen saunaosastoon. Se on hieno paikka, joka koostuu infinity poolista ja elegantisti koivupuulla sisustetusta saunaosastosta. Yllättävää, sillä suomalaiselle koivu tuntuu monesti kuluneelta ja vanhanaikaiselta, mutta Clarionissa sitä on osattu käyttää kekseliäästi ja modernilla tavalla.

Pesutiloissa on Ritualin tuotteita ja saunasta on suuret ikkunat Jätkäsaaren kaupunginosan suuntaan. Infinity pool on ulkoilmassa, mutta sisältää lämmintä vettä. Siellä oli hauska lillua ja katsella maisemia. Yhdessä kohdassa myös lattia on lasia ja sen läpi näkyy alhaalla kulkeva jalkakäytävä. Jaiks! Uima-altaan vieressä on iso terassi aurinkotuoleineen ja se on varmasti mainio kesällä.

Illan lopuksi pistäydyimme vielä Skybarissa juomassa drinkit viikonloppua bilettävän kansan joukossa. Myöhemmin oli mukava kaatua sänkyyn ja kääriytyä ilmavaan peittoon. Nukuin rauhallisesti läpi yön.

 

Advertisement

Toukokuu

tämä on paras aika vuodesta
toukokuu
kesäloman odotus
malttamaton tunne
saada maailma valmiiksi
varatut matkat
loput liput ja varaukset vielä
kertyvä univelka
ilta-aurinko häiritsemässä unta
vaahteran keltaiset kukinnot sinistä taivasta vasten
pikkulintujen kutsuliverrys orgioihin aamuneljältä
työhuoneen siivous
ehkä näitä papereita tarvitaan vielä
juoksu aikaa vastaan

hetki hetkeltä loma lähenee
maailma ei valmistu

 

Uusia afternoon tea -paikkoja

Helsinkiin on tullut pari uutta iltapäiväteepaikkaa! Otin ne ilolla vastaan ja kävin kokeilemassa.

St. George -hotellin Wintergarden Ruttopuiston laidalla on elegantti cocktail-baari, jossa tarjoillaan perjantaista sunnuntaihin klo 13-17 tilauksesta iltapäiväteetä. Hotellin sisäpihalla lasikaton alla on valoisa tila, joka henkii edellisten vuosisatojen tunnelmaa ja tapeteista tulee mieleen satumainen metsä. Tunnelma on urbaanin rauhallinen, vaikka sohvaryhmät olisivat täynnä seurueita. Tilaa hallitsee upea hopeinen tilataideteos, joka on ripustettu kattoon ja ottaa vastaan tulijat.

Teelistalta löytyy yhdeksän vaihtoehtoa ja tee tarjoillaan kauniissa lasikannuissa. Kovin paljoa niihin ei teetä mahdu, mutta saimmepahan kaksi kertaa mahdollisuuden pyytää täydennystä. Itse asiassa ensimmäisellä kerralla tarjoilija tuli ehdottamaan sitä oma-aloitteisesti, mikä oli tosi kiva.

Iltapäiväteen sisältö noudatti siinä mielessä perinteistä kaavaa, että se koostui suolaisista ja makeista makupaloista sekä skonsseista. Muuta perinteistä tarjoiluissa ei sitten ollutkaan, sillä suupalat olivat ihanan mielikuvituksellisia. Sisältöä ei kannata käydä sen tarkemmin tässä läpi, sillä se vaihtelee sesongin mukaan. Kaikki oli herkullista ja skonssit nimesin Suomen toiseksi parhaiksi (parhaimmat saa Vehmaan kartanosta Juvalta). Niitä saa ostaa myös kotiin hotellin viereisestä Bakerystä.

Hauska oivallus on tarjoilla herkut kerroslaatikossa perinteisen kolmikerroslautasen sijasta. Se oli myös käytännöllistä, sillä makeat pystyi laittamaan syrjään siksi aikaa kun herkuttelimme suolaisilla leivonnaisilla.

Toinen uusi iltapäiväteepaikka on sekin hotellin yhteydessä. Hotel Haven tarjoilee kolmenlaista iltapäiväteekattausta perjantaisin klo 14-18 ja lauantaisin klo 13-17. Haven Hard Tea sisältää ruokien makumaailmoja tukevat cocktailit, Haven Bubbly Tea lasillisen shampanjaa ja Haven Afternoon Tea teetä valinnan mukaan. Havenin teelista oli suppeampi kuin St. Georgen, mutta Havenistäkin löytyi mustaa ja vihreää teetä sekä rooibosta.

Tilana bar Haven oli viihtyisä, tummaksi sisustettu klubimainen baari. Syöminen olisi ollut helpompaa pöydän ääressä kuin nojatuoleissa, mutta meni se näinkin.

Havenin iltapäivätee oli perinteikkäämpi siinä mielessä, että se sisälsi mm. kurkkuleipiä. Mukavaa oli se, että muutamia juttuja oli useampi kappale molemmille. Esimerkiksi pikkupiiraat ja katkarapuleivokset olivat herkullisia. Skonssien kanssa tarjoiltiin erikoisia hilloja kuten tyrnihilloa ja karpalochutneytä. Makeat suupalat kruunasivat iltapäivän herkkuhetkemme. Oikein kelpo iltapäivätee tämäkin. Ensi kerralla kokeilen tuota cocktaileilla höystettyä tarjoilua!

PS. Iltapäiväteetä tarjoillaan myös Kämp Brasseriessa, Ateneumin kahvilassa ja Salutorgetissa.

Kevään hitit (eli kukkia, nykytaidetta, terveydestä huolehtimista ja vegaaniherkkuja)

Vuotta 2019 on eletty kolmasosa ja huomaan, että blogini kuvakansio pursuilee pieniä satunnaisia kirjoitusaiheita tältä keväältä. Tässä siis vaihteeksi tällainen kokoelmapostaus kaikkia tämän kevään keksintöjä ja rientoja.

Ensinnäkin, olen törmännyt muutaman kuukauden sisään useassa paikassa termiin viikonloppukukkakimppu (voi olla, että termi on oikeasti vanhempi). Se on edullinen 5-15 euron huoleton kimppu, joka on tarkoitettu omaan kotiin ostettavaksi viikonlopun iloksi. Quelle idée – mikä idea! Näen itseni kävelevän weekendkimppu käsivarrella perjantaina töistä kotiin. Tämä täytyy toteuttaa joku perjantai!

Nykytaidemaailmassa kuhistaan Iiu Susirajan Kiasmassa auenneesta näyttelystä. Olen seurannut Iiun uraa kymmenisen vuotta, siitä lähtien kun näin hänen valokuviaan ensimmäisen kerran Turun Logomossa. Vaikuttavimpina kuvina pidän niitä, joissa taiteilija katsoo suoraan kameraan ilmeettömin kasvoin.

Susiraja ei itse juurikaan selittele töitään, mutta minua ne muistuttavat oman kehon esineellistämisestä ja yhteiskuntamme vääristyneistä kauneusihanteista. Tämäkin näyttely herätti paljon ajatuksia, erityisesti osa videoteoksista oli pysäyttäviä.

Kiasmassa on tällä hetkellä esillä myös islantilaisen taiteilija Hrafnhildur Arnardóttirin pörröinen ja värikäs installaatioinstallaatio, joka kutsuu rentoutumaan ja makoilemaan sen alle. Taiteilija haluaa herättää ilon ja onnen tunteita, sillä ”onnelliset ihmiset kohtelevat toisiaan paremmin”. ❤

Jokin aika sitten yllätin itseni noudattamalla Antti Holman yleistä Instagram-kehoitusta käydä tarkistuttamassa luomet terveydenhoidon ammattilaisella. En tiennyt kuinka helppoa se on! Silloin tällöin olen pohtinut joidenkin ihomuutosten kohdalla onko nyt kyse ihan normaalista muutoksesta vai pitäisikö olla huolissaan.

Yleensä kun olen kysynyt yleislääkäriltä mielipidettä jostain luomesta, hän on tuntunut varmuuden vuoksi kommentoivan poistamisen puolesta. Pari luomea onkin poistettu ja yhdestä jäi tosi ikävä arpi, joita en turhanpäiten haluaisi lisää näkyville paikoille. Siksi oli mahtava kuulla, että Bulevardin klinikka myi tällaista palvelua, jossa asiaan perehtynyt terveydenhoitaja käy läpi kehon kaikki luomet ja tsekkaa tarvittaessa suurennuslasilla onko luomi aiheellista poistaa. Käynti oli tosi helppo ja palvelu oli miellyttävää. Eipä tarvitse nyt yksin enää pohtia! Käynti maksoi 45 euroa ja sain dokumentaation luomistani seurantaa varten.

Kevätkaudn helpoin herkuttelu tapahtui pääsiäisenä mökillä. Grillasimme ensimmäistä kertaa tänä keväänä ja mikäs sen parempi jälkkäri olisikaan kuin perinteiset suklaabanaanit kermavaahdolla. Niin helppoa ja vegaanista! Ja herkullista! Niitä pystyy tekemään hyvin myös uunissa.

Leikkaa banaaneihin viilto tasaiselle sivulle ja työnnä väliin suklaapaloja. Jos haluat vegaanisen jälkkärin, valitse vegaanista suklaata kuten Brunbergin tummaa suklaata. Jätä banaaneihin kuoret ja laita grilliin. Paista kunnes suklaa on sulanut kokonaan ja kuoret ovat tummuneet. Tarjoile kermavaahdon tai jäätelön kanssa (ilman maku on aika tuhti). Herkuttele kuumana!

Miten tutuista tulee ystäviä? (Osa 2)

Tämä on jatkoa aikaisempaan kirjoitukseen, joka on luettavissa täällä. Kirjoitin edellisessä osassa millaisena koen kontaktin saamisen uuteen ihmiseen, josta toivon ajan kuluessa tulevan ystäväni. Tässä osassa kerron enemmän siitä, miten olen onnistunut syventämään tuttuuden kaveruudeksi ja kaveruuden ystävyydeksi.

Minusta varhaisissa tutustumisissa on ilmassa paljon samaa kuin ensitreffeillä. Kun on päässyt puheisiin uuden ihmisen kanssa, itsensä tietysti kannattaa esittää positiivisessa valossa. Entisten ystävien haukkuminen tai omien vaivojen/surujen ylenpalttinen tilittäminen karkottaa tehokkaasti uuden tuttavuuden (tätä voi muuten käyttää hyväksi myös jos erityisesti haluaa eroon jostain ihmisestä). Harva kun nauttii toisen likasankona olemisesta, varsinkaan ystävyyden alussa. Toki paljon on merkitystä myös sillä mihin äänensävyyn asiat ilmaisee. Vaikka ällöpositiivisuus on pidemmän päälle luotaantyöntävää, alussa tietynlainen kepeys ja rentous vetävät puoleensa enemmän kuin pessimistisyys.

Fakta on, että jos toinen ihminen viihtyy seurassasi, hän todennäköisesti tapaa sinua mielellään uudestaankin. Silti ei kannata yrittää esittää jotain muuta kuin on ihan jo siksi, että siinä on edessä päättymätön kierre. Jos tietää, että itsellä on luonteenpiirteitä, jotka saattavat hidastaa ystävystymistä, voi olla helpottavaa molemmille todeta se ääneen: ”Mä vähän jännitän aluksi uusien ihmisten seurassa, mutta musta on tosi kiva kun lähdit kahville, vaikka nyt oonkin vähän hiljainen.”  Ihmiset loppujen lopuksi haluavat vain ymmärtää toisiaan.

Jännä fakta on myös se, että ihmiset keskimäärin viihtyvät, kun saavat puhua itsestään. Tämä toimii monesti oljenkortenani, etenkin silloin kun toivon tutustuvani syvemmin johonkin tuttuun tyyppiin. En ole kovin hyvä puhumaan itsestäni, joten kyselen paljon ja pyrin ymmärtämään toisen maailmaa ja katsantokantoja. Jos ihminen sen sijaan ei halua puhua itsestään, hän usein esittää paljon vastakysymyksiä. (Älkää kysykö miten tutustutaan ihmisiin, jotka eivät tykkää puhua itsestään eivätkä kysele mitään. En todellakaan tiedä.)

Kysymysten ei oikeasti tarvitse olla kovin erikoisia, eikä niiden esittämistä kannata jännittää. Tutustumassahan siinä tilanteessa ollaan! Jostain kysymyksestä saattaa aueta pitkä keskustelu, mutta etukäteen on vaikea tietää mistä. Avoimilla jatkokysymyksillä saa myös jutun helposti jatkumaan: ”Kuulostaapa mielenkiintoiselta (harrastukselta, työltä, suunnitelmalta jne.), kerro lisää siitä.”

Viittasin edellisessä postauksessani siihen, että välillä ystävyyden eteen täytyy tehdä töitä. Tutustumisvaiheessa juuri tämä osa voi joskus olla työlästä. Olen monesti kysynyt kysymyksiä, joiden vastauksista en oikeasti ollut kovin kiinnostunut, vain keksiäkseni jotain sanottavaa ja pitääkseni keskustelun käynnissä. Silläkin on mielestäni merkitys, vaikka se voi näin aukikirjoitettuna kuulostaa tylyltä. En ole perehtynyt sosiologiaan, mutta olen ymmärtänyt, että puheella ja ”höpötyksellä” on tärkeä osa ihmisten (erityisesti naisten) ihmissuhteiden syntymisessä. Voin helposti uskoa sen. Siksi välillä kannattaa sietää ajoittaista tylsistymistä, koska tuttuudesta voi lopulta kasvaa ystävyys. (Tietysti jos tyyppi kerrasta toiseen puhuu vain itsestään eikä anna sinulle suunvuoroa, kannattaa sellaisesta hankkiutua nopeasti eroon.)

Minusta kaverin ja ystävän erottaa se, että ystävän apuun voin luottaa ja hän on ihminen joka toivoo minulle hyvää. Kavereiden kanssa hengataan ja he ehkä liittyvät johonkin tiettyyn asiaan elämässäni (työhön, harrastuksiin, kouluun, elämäntilanteeseen), mutta en oikein odota heiltä muuta kuin hyvää seuraa ja ajanvietettä. Ystävä sen sijaan pyrkii aidosti kuulemaan ja auttamaan minua ongelmissa sekä olemaan luottamuksen arvoinen. Häneltä voin mielestäni myös odottaa ajoittaista vaivannäköä: yhteydenpitoa, kiinnostusta, apuakin.

Olennainen ero kaverin ja ystävän välillä liittyy mielestäni luottamuksen tasoon. Luottamuksen koettelu on myös avainasemassa silloin kun kaveruus kehittyy ystävyydeksi. Jos toinen asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan ja toinen on luottamuksen arvoinen, kaveruus yleensä syvenee ystävyydeksi:

• Lukuisia kertoja elämässäni kaveruus on syventynyt ystävyydeksi, kun olen kertonut kaverilleni jotain luottamuksellista omasta elämästäni tai avannut surujani.
• Vähintään yhtä monta kertaa on käynyt toisinpäin: kaverini on kertonut minulle jotain henkilökohtaista, jolla on osoittanut luottavansa minuun enemmän kuin hyvänpäiväntuttuun.
• Luottamusta voi osoittaa myös muilla tavoin kuin kertomalla henkilökohtaisia asioita. Ennen kuin olimme edes tavanneet kasvokkain, eräs sosiaalisessa mediassa tapaamani ihminen oli valmis ostamaan puolestani lipun tapahtumaan, jonne sai lippuja vain tietyllä jäsenkortilla, jota minulla ei ollut. Olin tästä yllättävästä luottamuksen osoituksesta aika otettu ja aika pian meistä tuli ystävät.
• Kerran olen myös lainannut itse rahaa puolitutulle. Ajattelin jo etukäteen, että en todennäköisesti saa lainaa takaisin, joten yllätyin positiivisesti, kun lainan saaja piti kunnia-asianaan maksaa pieni velka takaisin. Se loi välillemme luottamuksen ja ystävyyden.

Ystävyys ei synny itsestään eikä se säily ilman vaivannäköä. Tuttuuden kasvattaminen kaveruudeksi ja ystävyydeksi vie aikaa, joskus jopa vuosia. Siksi minusta jokaisen elämäntilanteesta riippumatta kannattaisi aika ajoin tehdä sosiaalisen elämän inventaareja. Miten huollan ystävyyssuhteitani? Onko minulla tarpeeksi ystäviä? Olenko hyvä ystävä? Onko minulla kavereita, joista voisi tulla ystäviäni?

Jokainen tarvitsee välillä ystäviä, kaikkein introvertimmätkin meistä. Vaikka olisi parisuhteessa, se ei korvaa ystäviä kaikissa tilanteissa. Lisäksi on uskaliasta jäädä sosiaalisesti riippuvaiseksi yhdestä ihmisestä oli se sitten työkaveri, aviopuoliso tai oma lapsi. Elämäntilanteet vaihtelevat välillä yllättäenkin. Ystävistä kannattaa pitää huolta, jottei jonain päivänä herää yksin.

Väri-ilottelua Didrichsenin taidemuseossa vielä sunnuntaihin!

Taas jäi viime hetkeen museovierailu, miten siinä aina käykin niin. Bongasin Karoliina Hellbergin kirkkaita värejä täynnä olevan taidenäyttelyn mainoksen ensimmäisen kerran istuessani bussissa, joka kulki Kuusisaaren läpi. Hellbergin taide herättää huomiota ja kyseistä mainostakin oli vaikea jättää huomaamatta. Silloin taisi olla tammikuu, sama kuukausi jolloin näyttely aukesi. Silti meni lähes viisi kuukautta, että viimein sain aikaiseksi lähteä katsomaan näyttelyä.

Onneksi lähdin, sillä kokemus oli jotain aivan uutta. Osallistuin taiteilijan itsensä pitämään opastukseen ja kuulin paljon taustatietoa maalauksista. Erityisesti pidin hänen voimmakkaan värikkäistä suurista maalauksistaan, vaikka näyttelyssä oli paljon myös pienempiä maalauksia.

Suurissa teoksissa oli kaikissa jännä tunnelma. Yksi osallistuja kommentoi, että Hellbergin maalauksista puuttuu maailmatuska, johon toinen kommentoi, että niissähän juuri on uhkaava ilmapiiri. Minä tunnistin jälkimmäisen kommentoijan ajatuksen, ja koin maalausten kodit arvaamattomiksi. Joku kommentoikin, että aivan kuin joku olisi poistunut tilasta hetkeksi tullaakseen ihan kohta takaisin. Helsingin Sanomien kriitikko kuvasi maalauksia agathachristiemäisiksi. Jotakin äärimmäisen kiehtovaa niissä joka tapauksessa on.

Hellbergillä ei ole aikaisemmin ollut vastaavaa yksityistä museonäyttelyä. Tämä näyttely sai alkunsa siitä, että Didrichsenin taidemuseo valitsi Karoliina Hellbergin vuoden 2019 Pro Arte -taiteilijakseen. Se on tunnustus, jonka museo jakaa muutaman vuoden välein jollekin lupaavalle nuorelle taiteilijalle, jonka työtä he haluavat tukea. Taiteilija saa yksityisnäyttelyn, stipendin sekä teoshankinnan museon kokoelmiin. Ja museovieraat saavat tilaisuuden tutustua uudenlaiseen taiteeseen.

En ollut aikaisemmin käynyt Didrichsenin taidemuseossakaan, joten tutustuin samalla myös museon muuhun antiin. Sen on perustanut vuonna 1965 Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen tarkoituksenaan antaa suurelle yleisölle mahdollisuus nauttia heidän keräämästä taidekokoelmasta.

Toivomme, että pienestä museostamme tulisi kaiken kauniin tyyssija: luonnon, arkkitehtuurin, veistotaiteen, maalaustaiteen ja musiikin ja että se tuottaisi yhtä paljon iloa museossa vieraileville kuin se on tuottanut meille.
Marie-Louise & Gunnar Didrichsen, 1968

Kim Simonsson, Hattupäinen sammaltyttö
Laila Pullinen, Kaksoismuotokuva: Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen

Museossa on näytteillä myös edellisten vuosien Pro Arte -palkinnon saaneiden taidetta. Erityisesti ihastuin yllä olevassa kuvassa olevaan Kim Simonssonin Hattupäiseen sammaltyttöön. Se oli kuin juuri liikkeelle lähdössä oleva taruolento! Niin elävän oloinen ja niin hämmentävän syvän vihreä. Myös Tamara Piilolan ja Sari Bremerin teokset olivat hienoja.

Hellbergin näyttely on siis auki vielä sunnuntaihin. Kuusisaaressa kannattaa yrittää piipahtaa, jos vain suinkin ehtii!