Luonnonihmeitä (ja kolme reseptiä)

Tästä mökkeilykesästä jäi kauniit muistot. Tulin viettäneeksi mökillä enemmän aikaa kuin keskivertovuonna – jotain hyvää tässäkin vuodessa. (Tämä ei todellakaan ole ollut mikään keskivertovuosi!)

Muutaman metrin päässä mökin ulko-ovesta on puu ja puussa linnunpönttö ja pöntössä pesi tänä vuonna talitiainen. Sain muutaman viikon ajan seurata lähietäisyydeltä iloista perhetapahtumaa. Tai no, iloiselta se ei kyllä näyttänyt: äiti-talitiainen ja isä-talitiainen kantoivat hiki hatussa ruokaa jälkikasvulleen, joka kurkku suorana kiljui pesässä.

Samainen pönttö on ollut hyvin suosittu aikaisempinakin vuosina, mutta minä olin nyt ensimmäistä kertaa kuulemassa pikkulintujen nälkäisen kiljunnan. Viikkojen kuluessa äänet kovenivat käsittämättömään voimakkuuteen. Kiljunta alkoi joka kerta kun jompikumpi talitiaisvanhemmista ilmestyi pöntön suuaukolle eli jopa muutaman minuutin välein.

Yritin kovasti seurata pönttöä, jotta pääsisin näkemään poikasten kotipesästä lähdön ja viimein selviäisi kuinka monta heitä siellä oli (äänistä päätellen aika monta). En kuitenkaan onnistunut näkemään sitä. Yhtenä päivänä vain havahduin siihen, että kiljunta oli lakannut.

Yksi viime kesän parhaista herkkuresepteistä oli Marttaliiton Instagram-postauksesta bongattu Saaran rapea kaurakakku. Parasta siinä oli mökkioloihin yksinkertaiset raaka-aineet ja se, että päälle sai laittaa mansikoita. Meitä syöjiä ei ollut montaa, joten tein vain puolikkaan kakun ja tein siitä yksikerroksisen: iso kaurakeksi kermavaahdolla ja mansikoilla, päällä mintunlehtiä. Toimi hyvin!

Kesällä tuli tehtyä luontoretkiä ja erityisesti tykästyin suomaisemiin. Suolla on niin valtavasti nähtävää! Suo myös muuttuu kovasti vuodenajan mukaan. Kesällä tupasvillat ovat hurmaavia pumpulipalloja tuulessa ja syksyn tullen karpalot alkavat värittää maastoa.

Tunnistan aika huonosti kasveja, joten latasin kännykkääni ilmaisen PlantNet-sovelluksen. Se kädessä kuljin pitkin maita ja mantuja skannaamassa eri kasveja ja opettelemassa niiden nimiä. Tutustuin muunmuassa tarhatyräkkiin, joka on kaunis monivuotinen koristekasvi, joka on jostain asettunut meidän mökin pihalle.

Yhdellä suoretkellä törmäsin varsin ilmeikkääseen toukkaan, joka myöhemmin paljastui mäntykiitäjän toukaksi. Hänen kuviointinsa muistutti minua viime vuosisadan lopun jakkupukumuodista.

Hiljalleen kesä kääntyi syksyksi ja satokausi alkoi. Tänä vuonna tuli valtavasti omenoita, joista valmistui pääasiassa hilloa. Suuri osa syötiin sellaisenaan, mutta yhden omenapiirakan leivoin. Minulla ei ole suosikkireseptiä, joten kokeilin tätä Myllyn Parhaan omenapiirakkareseptiä. Kermaviilitäyte teki piirakasta mehukkaan. Oikein pätevä resepti tulevillekin vuosille.

Grillikauden päätyttyä ja iltojen kylmennyttyä kokeilimme isäni Facebookista bongaamaa resepti-ideaa porsaan sisäfileestä.

Porsasta mustapippurituorejuustolla ja pekonilla
Tee porsaan sisäfileeseen syvä viilto, ainakin kolme neljäsosaa. Laita väliin mustapippurituorejuustoa (esim. Mustapekkaa tai vastaavaa tukevaa maukasta juustoa) ja kääri pekonin avulla liha tiukalle rullalle. Paista 200 asteisessa uunissa noin 45 minuuttia. Seuraa, että pinta ei pala. Paiston aikana voi nostella uunivuokaan muodostunutta nestettä lihan päälle. Tarkista lopuksi kypsyys siivuttamalla lihaa ja jatka paistamista tarvittaessa.

Tänä vuonna ruskaan on ehtinyt kiinnittää kunnolla huomiota. Tämä kaunis aika menee joka vuosi niin kovin nopeasti ohi, mutta nyt havahduin ajoissa väriloistoon. Syksy on lempivuodenaikani ja nyt uuden kirkasvalolampun ansiosta olen onnistunut myös säilyttämään energiatasoni ennallaan. Ihanaa!

Advertisement

Sukellus japanilaiseen kulttuuriin Yado Oikawassa

En tiedä teistä, mutta minut tämä poikkeusaika on saanut toteuttamaan monia sellaisia asioita, jotka ovat aikaisemmin jääneet odottamaan ”sitten joskus” -aikaa. Yksi sellaisista on ollut vierailu japanilaisessa majatalossa Yado Oikawassa Pukkilassa Itä-Uudellamaalla. Nyt sain aikaiseksi kerätä ystäväporukan, jonka kanssa lähdimme ystävien teehetkeen.

Tämä erikoinen japanilainen asunto sijaitsee keskellä rauhallista supisuomalaista pientalomiljöötä Porvoo-joen rannalla. Paikan perustaja Riitta Oikawa etsi juuri tällaista joenmutkaa japanilaiselle majatalolleen ja se sattui löytymään Pukkilasta. Yado Oikawa (suom. ”vaatimaton majatalo”) on ollut olemassa jo vuosia ja olen myös tiennyt siitä kauan. Jostain syystä en vaan saanut aikaisemmin aikaiseksi lähteä vierailulle. Hölmöä!

Kun saavuimme majatalolle, meidät otettiin lämpimästi vastaan jo parkkipaikalla. Yado Oikawa sijaitsee asunnoiksi muutetussa vanhassa meijerirakennuksessa ja ulkoapäin ei olisi voinut arvata, ettei sisätiloissa ole tavallista suomalaista kotia. Tarkkaavainen olisi ehkä kiinnittänyt huomiota japanilaiseen puutarhaan, mutta sellaisiahan saattaa nähdä suomalaiskotienkin pihoilla.

Sisään astuttuamme saimme valita päällemme rennot oleskelukimonot. Se oli hauska yksityiskohta ja teki vierailustamme erityisen: kaikki ympärillämme (suomalaista inftrastruktuuria lukuunottamatta) oli kovin japanilaista!

Majatalo on käytännössä 70 neliön asunto, kaksi huonetta ja keittiö. Makuuhuoneessa on japanilaiset futon-patjat ja olohuoneessa paljon japanilaista tekemistä kuten origamivälineitä, japanilaisia elokuvia ja musiikkia sekä kirjoja Japanista. Meidän vierailu oli niin lyhyt, ettemme ehtineet edes origameja kokeilla, mutta oli hauskaa, että majatalossa oli monipuolista tekemistä.

Yadossa on monia erilaisia paketteja ja jos yöpyminen ei kiinnosta, Yadoon voi tulla myös esimerkiksi päiväksi tai vain puoleksi päivää. Me olimme varanneet kolmen ystäväni kanssa ystävien teehetki -nimisen paketin. Siihen kuului 20 minuutin päähieronta jokaiselle osallistujalle (taivaallista!), temakizushi-tarjoilu sekä vapaata aikaa majatalossa.

Sovimme, että aloitamme päähieronnoilla, ja nautimme sushit lopuksi. Hierontojen lomassa joimme vihreää teetä olohuoneessa ja juttelimme kuulumisia ja teimme havaintoja japanilaisesta kulttuurista.

Päähierontojen jälkeen kaksi seurueestamme innostui kokeilemaan kylpemistä hinoki-puusta tehdyssä ammeessa. Hinoki on arvostettu japanilainen puulaji ja kylpy siinä valmistetaan jopa 40-asteiseksi. Varsin eksoottista ja tunnelmallista! Kylpy oli kuulemma ihana ja kuumaan veteenkin tottui nopeasti.

Majatalossa on sillä tavalla itsepalvelu, että meille kerrottiin aluksi mistä mikäkin löytyy ja kehoitettiin nauttimaan kaikesta tarjolla olevasta täysin rinnoin. Valmistimme siis itse lisää teetä pariinkin otteeseen (olemme kaikki neljä varsinaisia sieniä mitä tulee teen kuluttamiseen). Kun kaikki neljä olimme saaneet päähieronnat, Yadon työntekijä jätti meidät nauttimaan illasta ja Yadon tarjonnasta.

Kun tytöt tulivat kylvystä, aloimme valmistella iltapalaa. Temakizushi oli esivalmisteltu niin, että valmis sushiriisi ja pilkotut aineet olivat jääkaapissa, jolloin meille jäi vain omien rulliemme kokoaminen. Se oli hauskaa näpertelyä ja sen parissa loppuilta kuluikin (liian) nopeasti. Paljon asioita jäi kokeilematta, mutta monia uusia juttuja tuli myös koettua!

Kietaisukimonoja riisuessamme ja sammuttaessamme valoja totesimme, että meille sattui aivan täydellinen syksyinen ilta vierailullemme. Ulkona hämärtyvä ilta toi rennon tunnelman ystävien yhdessäololle. Lähtiessämme ulkona oli pimeää.

Kuvailisin Yado Oikawaa tavalliseksi japanilaiseksi kodiksi, vaikka en oikeasti tiedä millainen on japanilainen koti. Tarkoitan sitä, että kyse ei ole ylellisestä hotellista vaan aika arkisesta mutta toki kovin erityisestä paikasta. Suosittelen vierailua lämpimästi kaikille Japanin kulttuurista kiinnostuneille. Meillä oli mieleenpainuvan mielenkiintoinen vierailu.

Ulkoilua Nurmijärvellä

Olen suurimman osan elämästäni asunut Uudellamaalla, mutta Nurmijärvi ei ole jostain syystä minulle kovin tuttua seutua. Siksi oli erityisen hauskaa viettää siellä taannoin virkistyspäivää työkaverien kanssa. Olin ensimmäistä kertaa Seitsemän veljeksen vaellusreitillä!

Opastettu seitsemän veljeksen reitti on yhteensä 70 kilometriä pitkä ja se kulkee paitsi Nurmijärven myös Tuusulan ja Hyvinkään alueilla. Se on yhdensuuntainen eli jos saapuu autolla, täytyy samaa reittiä myös palata takaisin.

Me jätimme autot Myllykosken lähelle Siippoontien parkkipaikalle ja kävimme ensimmäisenä ihailemassa Vantaa-joen kosken kuohuntaa. Myllykoski on todennäköisesti saanut nimensä sen kohdalla sijainneista lukuisista myllyistä. Niitä on Myllykoskella ollut 1500-luvulta lähtien ja viimeisin purettiin maiseman tieltä vasta 1982.

Lähdimme suunnistamaan opasteiden perässä pohjoiseen, jossa 1,9 kilometrin päässä oli katos ja tulipaikka. Myös Myllykoskella oli muutama leiriytymispaikka, mutta me päätimme reippailla hiukan ennen eväiden syöntiä. Meillä kävi sillä tavalla huono tuuri päivän sään kanssa, että ilma oli aika epävakainen. Hyvää tuuria meillä oli siinä, että juuri kun saavuimme nuotiopaikalle, alkoi sataa. Säilyimme kuivana laavun katoksen alla.

Siinä oli oikein mukavaa ja tunnelmallista, joten viihdyimme pitkän tuokion rupatellen ja eväitä syöden. Jossain vaiheessa sade taukosi ja uskalsimme yrittää tulen sytyttämistä makkaran paistoa varten. Sopivasti kun makkarat oli paistettu, alkoikin jälleen sataa.

Ilma ei ollut reippailuystävällinen, joten jatkoimme vain lyhyen matkan eteenpäin ennen kuin käännyimme takaisin. Kävimme kääntymässä kohdassa, jossa silta johtaa polun Vantaa-joen yli.

Oli kivaa, että polku kulki lähellä jokea. Maasto oli vaihtelevaa eikä ollenkaan harmittanut, että samaa polkua piti kulkea takaisin. Matkalle oli rakennettu hyvät pitkospuut, joita pitkin oli helppo kulkea. Kovin esteetön reitti ei kuitenkaan ole, sillä nousuja ja laskuja oli jonkin verran. Toisaalta se toi myös reittiin mukavasti vaihtelua.

Jos retkeilet Myllykoskella, käy katsastamassa Siippoontien parkkipaikan koilliskulmassa oleva opaskartta. Siinä kerrotaan alueella olevasta tietoiskuja sisältävästä luontopolusta sekä opastetaan puulajipolulle. Meiltä jäi luontopolku tällä kertaa kiertämättä, mutta tietoiskut voisivat olla hauskoja bongata vaikka lasten kanssa retkeillessä.

Nurmijärven ja Myllykosken seudut ovat Suomen historian mittakaavassa hyvin perinteisiä maisemia ja tuntui hauskalta pohtia keitä kaikkia vuosisatojen saatossa on näitäkin polkuja kulkenut. Luen parhaillaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, jossa seikkaillaan tosiaan juurikin näillä seuduilla. Kirjan julkaisemisesta tuli muuten tänä vuonna 150 vuotta!