Tutustumassa Haapakosken ruukkiin

Viime kesän kotimaanretkilläni (niitä oli koronasta johtuen poikkeuksellisen paljon) bongasin sopivasti avointen ovien päivän Haapakosken vanhalla rautaruukilla. Se sijaitsee Haapakosken kylässä nykyisen Pieksämäen kunnan alueella.

En ollut koskaan kuullutkaan Haapakosken ruukista, minkä selittää se, että se ei ole ollut museokäytössä kovin kauaa. Sen rakennuksissa oli teollista tuotantoa vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2011. Sen jälkeen ruukkialue on ollut yksityisessä omistuksessa ja avoinna kävijöille vain muutaman kerran vuodessa.

Ruukin nykyinen omistaja on kunnostanut rakennuksia ja pyrkii säilyttämään upean kulttuurimiljöön hienona esimerkkinä Suomen teollistumisen alkuajoista. Ruukki sai alkunsa vuonna 1841, kun Johan Fredrik Molander anoi ja sai Suomen senaatilta Venäjän keisarin armollisella suostumuksella luvan perustaa rautaruukin. Ideana oli erottaa rautaa järvimalmista.

Kierroksella oli mielenkiintoista kuulla, miten järvimalmia saatiin ruukille ja miten siitä erotettiin rautaa. Aikamoinen prosessi se oli, kun ottaa huomioon aikakauden välineet! Ruukkialueella on jäljellä valtava harmaakivinen masuuni, jolla rauta sulatettiin järvimalmista. Ranskalaistyylinen masuuni (kuva alla) oli toiminnassa vuodesta 1859. (Edellinen masuuni rikkoutui ja päästi sulan raudan valumaan ulos aiheuttaen suuren tulipalon.)

Kun rauta oli saatu erilleen muusta aineksesta, siitä jatkojalostettiin paikanpäällä erilaisia tuotteita. Alkuaikoina valmistettiin mm. paistinpannuja, kolmijalkoja, erikokoisia alasimia ja hautaristejä.

Vanhat tehdasrakennukset olivat jänniä paikkoja. Lattiat olivat vieläkin täynnä mustaa rautapölyä ja oli tarkasti katsottava minne astuu. Nykypäivänä pimeisiin kolkkiin on vedetty sähköt ja valot, enkä osaa edes kuvitella millaista siellä on olla töissä ruukin alkuvuosina. Ei varmaan kovin paljoa kannattanut yrittää peseytyä työpäivän jälkeen.

Dynamiitin keksiminen 1900-luvun alussa johti rautaruukin vaikeuksiin. Dynamiitin avulla raudan aikaansaaminen oli niin paljon tehokkaampaa, ettei järvimalmin louhinta enää ollut taloudellisesti kannattavaa. Ruukin johdon piti keksiä nopeasti uusi strategia ja rautaruukkitoiminta vaihdettiin valimo- ja konepajatoimintaan.

Tehdas alkoi valmistaa vesijohtoviemäriputkia. Haapakosken ruukilta ovatkin peräisin Turun kaupungin ensimmäiset viemäriputket. Talvi- ja jatkosotaan lähti tehtaalta 700 000 kranaattia ja Haapakoskella valmistettiin myös sotakorvaustuoteita.

Kaiken kaikkiaan Haapakosken ruukin tarina on monivaiheinen ja kiinnostava. Opaskierroksella riitti kuultavaa ja nähtävää. Myös itse miljöö on poikkeuksellinen, sillä ruukin useat kansainväliset omistajat ovat aikojen saatossa jättäneet oman puumerkkinsä ympäristöön.

Vanha kylänraitti, hiekkatie, oli tunnelmallinen kokemus kuumana kesäpäivänä. Joen ja kosken partaalle aikoinaan istutetut upeat jalavat olivat aavistuksen eksoottisia, ja kylänraitin maisema ei juurikaan liene muuttunut sataan vuoteen, mitä nyt puut ovat kasvaneet ja vankistuneet. 1920-luvulla rakennettu konttorirakennus on varmasti aikoinaan herättänyt kunnioitusta kyläläisissä.

Haapakosken ruukin aikoinaan valmistamista tuotteista on koottu hauska taideteos ruukin pihalle kunnioittamaan kaikkia niitä, jotka ovat tehneet työtä Haapakosken ruukilla. Joku taisi lohkaista, että taideteos oli realistinen: työläisen vatsa on aina tyhjä.