Tutustumassa Haapakosken ruukkiin

Viime kesän kotimaanretkilläni (niitä oli koronasta johtuen poikkeuksellisen paljon) bongasin sopivasti avointen ovien päivän Haapakosken vanhalla rautaruukilla. Se sijaitsee Haapakosken kylässä nykyisen Pieksämäen kunnan alueella.

En ollut koskaan kuullutkaan Haapakosken ruukista, minkä selittää se, että se ei ole ollut museokäytössä kovin kauaa. Sen rakennuksissa oli teollista tuotantoa vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2011. Sen jälkeen ruukkialue on ollut yksityisessä omistuksessa ja avoinna kävijöille vain muutaman kerran vuodessa.

Ruukin nykyinen omistaja on kunnostanut rakennuksia ja pyrkii säilyttämään upean kulttuurimiljöön hienona esimerkkinä Suomen teollistumisen alkuajoista. Ruukki sai alkunsa vuonna 1841, kun Johan Fredrik Molander anoi ja sai Suomen senaatilta Venäjän keisarin armollisella suostumuksella luvan perustaa rautaruukin. Ideana oli erottaa rautaa järvimalmista.

Kierroksella oli mielenkiintoista kuulla, miten järvimalmia saatiin ruukille ja miten siitä erotettiin rautaa. Aikamoinen prosessi se oli, kun ottaa huomioon aikakauden välineet! Ruukkialueella on jäljellä valtava harmaakivinen masuuni, jolla rauta sulatettiin järvimalmista. Ranskalaistyylinen masuuni (kuva alla) oli toiminnassa vuodesta 1859. (Edellinen masuuni rikkoutui ja päästi sulan raudan valumaan ulos aiheuttaen suuren tulipalon.)

Kun rauta oli saatu erilleen muusta aineksesta, siitä jatkojalostettiin paikanpäällä erilaisia tuotteita. Alkuaikoina valmistettiin mm. paistinpannuja, kolmijalkoja, erikokoisia alasimia ja hautaristejä.

Vanhat tehdasrakennukset olivat jänniä paikkoja. Lattiat olivat vieläkin täynnä mustaa rautapölyä ja oli tarkasti katsottava minne astuu. Nykypäivänä pimeisiin kolkkiin on vedetty sähköt ja valot, enkä osaa edes kuvitella millaista siellä on olla töissä ruukin alkuvuosina. Ei varmaan kovin paljoa kannattanut yrittää peseytyä työpäivän jälkeen.

• 

Dynamiitin keksiminen 1900-luvun alussa johti rautaruukin vaikeuksiin. Dynamiitin avulla raudan aikaansaaminen oli niin paljon tehokkaampaa, ettei järvimalmin louhinta enää ollut taloudellisesti kannattavaa. Ruukin johdon piti keksiä nopeasti uusi strategia ja rautaruukkitoiminta vaihdettiin valimo- ja konepajatoimintaan.

Tehdas alkoi valmistaa vesijohtoviemäriputkia. Haapakosken ruukilta ovatkin peräisin Turun kaupungin ensimmäiset viemäriputket. Talvi- ja jatkosotaan lähti tehtaalta 700 000 kranaattia ja Haapakoskella valmistettiin myös sotakorvaustuoteita.

Kaiken kaikkiaan Haapakosken ruukin tarina on monivaiheinen ja kiinnostava. Opaskierroksella riitti kuultavaa ja nähtävää. Myös itse miljöö on poikkeuksellinen, sillä ruukin useat kansainväliset omistajat ovat aikojen saatossa jättäneet oman puumerkkinsä ympäristöön.

Vanha kylänraitti, hiekkatie, oli tunnelmallinen kokemus kuumana kesäpäivänä. Joen ja kosken partaalle aikoinaan istutetut upeat jalavat olivat aavistuksen eksoottisia, ja kylänraitin maisema ei juurikaan liene muuttunut sataan vuoteen, mitä nyt puut ovat kasvaneet ja vankistuneet. 1920-luvulla rakennettu konttorirakennus on varmasti aikoinaan herättänyt kunnioitusta kyläläisissä.

Haapakosken ruukin aikoinaan valmistamista tuotteista on koottu hauska taideteos ruukin pihalle kunnioittamaan kaikkia niitä, jotka ovat tehneet työtä Haapakosken ruukilla. Joku taisi lohkaista, että taideteos oli realistinen: työläisen vatsa on aina tyhjä.

Advertisement

Vaihtelua arkeen Vuokatista

Huhhuh, edellisestä postauksesta vierähti varkain viikkokausia, vaikka vakaa aikomus joka viikko oli kirjoittaa ”huomenna tai ylihuomenna”. Uusi koronakevät on ottanut veronsa. Samaistun etätyöläisenä kovasti Raisa Omaheimon Ylelle kirjoittamaan kolumniin: ”Meillä ei ole kuin tämä epävarmuus ja samankaltaisiksi puuroutuvien päivien nauha”. Kognitiiviset taidot ovat suurella koetuksella ja työpäivän jälkeen tarve tehdä jotain ”aivotonta” on kova. Se ei oikein sovi yhteen blogin kirjoittamisen kanssa.

Vastaiskuna etätyöapatialle yritän järjestää silloin tällöin vaihtelua puuduttavaan arkeeni. Tammi-helmikuun vaihteessa vietin pari viikkoa Vuokatissa. Maiseman vaihdos oli ihanaa! Kajaanissa ja Sotkamossa käydessäni muistin taas kuinka paljon nautin uusiin kaupunkeihin tutustumisesta.

Tein reissun ajan osittain etätöitä ja pidin myös muutamia vapaapäiviä. Työpäivien piristys oli päästä käymään kävelyllä hohtavan valkoisessa ympäristössä. Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka nopeasti ja hyvin jalkakäytävät aurattiin Vuokatissa. Tein parhaimmillaan 8 kilometrin kävelylenkkejä raikkaassa talvisäässä. Yllä oleva kuva on tunturin huipulta. Ihan noin lumista ei ollut alempana mutta kaunista sielläkin.

Vuokatti oli näin korona-aikaan hyvä lomakohde, koska siellä oli helppo pitää etäisyyksiä muihin ihmisiin. Varsinaista keskustaa ei juuri ole vaan matkailijat levittäytyvät suurelle alueelle. Myös ajankohta oli hyvä, sillä turistien määrä ei ollut liian suuri turvatoimista kiinnipitämiseen. Pysyttelimme pääasiassa omassa porukassa, mutta yhtenä iltana uskaltauduimme ravintolaan. Ravintola Ainoan turvajärjestelyt olivat kiitettävän hyvät ja saatoimme hyvillä mielin nauttia rauhallisesta tunnelmasta kauniissa ravintolassa. Ruoka oli tosi hyvää!

Suurin osa päivistä oli aika arkisia, töitä ja kävelylenkkejä. Arjen siirtäminen toiseen ympäristöön oli kuitenkin palkitsevaa ja piristävää. Toiveissa oli myös pystyä tukemaan paikallisia matkailuyrittäjiä taloudellisessa ahdingossa. Osittain siksi varasin paikan huskysafarille. Olin käynyt vastaavalla aikaisemmin Inarissa ja todennut, että se on paljon hauskempaa kuin miltä kuulostaa. Moni suomalainen kauhistelee safarin hintaa, mutta oma kokemukseni oli ensimmäisen kerran jälkeen se, että rekiajelu on jokaisen euron arvoista.

Vuokatissa huskysafareja tarjoaa Vuokatti Safaris, jonka ohjelmistossa on paljon muutakin talvi- ja kesäaktiviteettiä kuin huskeihin liittyviä. (Huomaa myös, että huskysafariin voi käyttää liikuntaseteleitä!)

Osallistuin Alfonsin metsäretkelle, joka kokonaisuudessaan kesti pari tuntia. Aluksi tarkistettiin osallistujien varusteet ja etsittiin jokaiselle sopivat tarvikkeet mahdollisesti puuttuvien tilalle. Koska retkellä ollaan epätavallisen kauan paikallaan ulkona, tulee helposti kylmä ja se taas pilaa hauskan kokemuksen. Itse lainasin lopulta tuulta pitävän haalarin ja kunnon saappaat, joiden alle mahtui villasukat. Myös käsineiksi otin paksut rukkaset järjestäjältä. Kun varusteet olivat kunnossa, seurasi lyhyt perehdytys huskytokan ajamiseen: miten jarrutetaan, miten toimitaan ylä- ja alamäissä, miten käännytään jne.

Sitten lähdettiin! Retkellä ajettiin 6 kilometrin pituinen reitti, jonka puolivälissä vaihdettiin kuskia. Toinen istui tokassa ja nautti maisemista. Kuskin sen sijaan oli oltava tarkkaavainen, etteivät koirat juosseet edellä ajavaa tokkaa kiinni ja että kaikki sujui kuten piti. Hauskaa! Huskysafarin koirat ovat työkoiria, joten rapsuttelu ja hellittely ei ole niille lähtökohtaisesti kovin palkitsevaa. Juokseminen sen sijaan on. Seurueen pysähtyminen oli niille kurjaa ja levottomimmat aloittivat välittömästi konsertin ja meinasivat väkisin lähteä juoksemaan.

Retken jälkeen saimme tutustua koiriin ja tarhan arkeen enemmän. Oli mielenkiintoista kuulla miten koiria aktivoidaan ja miten koirista huolehditaan. Lopuksi vielä saimme paistaa makkaraa tulella ja herkutella pullakahveilla. Pidin retkestä valtavasti!

Lopuksi vielä muutama vinkki Vuokattiin, jos olet huudeilla:

• Vuokatin vanhalle rautatieasemalle on perustettu hurmaava vohvelikahvila Wanha Asema. Vohvelit ovat herkullisia, kahvila tunnelmallisen vanhanaikainen ja puodista löytyy yhtä sun toista mielenkiintoista ostettavaa.
• Sotkamossa on Helle Visualsin kaunis puoti, jossa myydään paperituotteita ja vanerikoruja. Löysin sieltä paljon suloisia postikortteja! Tuen mielelläni paikallista ja Helle Visuals on sotkamolaisen muotoilijan perustama designyritys. Tarkista aukioloajat nettisivuilta, joilta löytyy myös verkkokauppa.
• Niin ikään paikallinen yritys on Vuokatissa Ninnimoi design. Sillä oli näihin päiviin saakka oma liike Vuokatin K-marketin yhteydessä, mutta liike suljettiin. Sen tyylikkäitä paperituotteita voi ostaa verkkokaupasta sekä Vuokatissa olevilta jälleenmyyjiltä. Tsekkaa lista nettisivuilta. Täältäkin mukaan tarttui hienoja postikortteja, joilla ilahdutan ystäviäni.
• Katinkullan kylpylä on monipuolinen paikka, kunhan koronaturvallinen vierailu on taas mahdollista. Se onnistuu olemaan hämmentävän oivallinen monelle erilaiselle kohderyhmälle. Ulkona on talvisin avantomahdollisuus ja tunnelmallinen savusauna.

Tutustumassa Pariisin Stade de France -stadioniin

Olen luonteeltani sen verran utelias, että kieltäydyn harvoin lähtemästä uusiin ja erikoisiin paikkoihin, jos joku ehdottaa. Se on yksi syistä, miksi pari vuotta sitten päädyin Pariisissa matkaseuralaiseni pyynnöstä tutustumaan Stade de France -stadioniin, vaikken tiedä juuri mitään jalkapallosta. En ollut edes tullut ajatelleeksi, että stadioneillekin järjestetään opastettuja tutustumiskierroksia. No, tälle stadionille järjestetään ja näkemisen arvoinen se olikin.

Jo pelkästään Stade de Francen koko on huikea: se on Euroopan 8. suurin stadion. Stadionin katsomoihin mahtuu runsaat 80 000 ihmistä. Pieni logistinen ihme: heidät kaikki saataisiin hätätilanteessa evakuoitua vartissa. Turvatoimia on tehostettu entisestään takavuosien pommiuhan jälkeen. Silloin turvaorganisaation neuvokas toiminta piti terroristin stadionin ulkopuolella ja kymmenet tuhannet futisfanit turvassa sisällä.

Valtava ellipsin muotoinen ja 13 000 tonnia painava katos suojaa katsojia kesäisin paahtavalta auringolta, mutta päästää luonnonvalon valaisemaan kenttää. Opaskierroksella pääsimme seisomaan kentän laidalle ja oli mahtavaa katsella ylöspäin katsomoihin ja taivaalle. Oli silti vaikea kuvitella millaista olisi olla kentällä täyden katsomon hurratessa.

Stade de France sijaitsee Pariisin Saint-Denisin kaupunginosassa. Vaikka sen nimi kääntyisi suoraan suomeksi Ranskan stadioniksi, Francella viitataan tässä kuitenkin Pariisin lähialueeseen île-de-Franceen. Me saavuimme stadionille metrolla ja loppumatkan kävelimme. Stadion oli aika helppo löytää, mutta oikealle sisäänpääsyportille pääsemiseksi piti luonnollisesti kiertää koko valtava stadion.

Opastettu kierros alkoi näyttelytilasta, jossa kerrottiin stadionin historiasta ja huippuhetkistä. Näytteillä oli monenlaisia niihin liittyviä esineitä ja julisteita. Stadionilla on paitsi käyty merkittäviä futismatseja myös pidetty upeita konsertteja. Siellä esiintyneiden huipputähtien lista on pitkä: muun muassa Madonna, U2, Lady Gaga, Rolling Stones, Celine Dion, Beyoncé, Red Hot Chili Peppers ja Eminem.

Kierroksella näimme stadionin valtavia huoltokäytäviä ja tyhjiä yleisötiloja. Pääsimme kävelemään samaa reittiä, jota pelaajat käyttävät kulkiessaan pukuhuoneelta kentälle ja kaiuttimien avulla meille luotiin sama äänimaisema, jonka pelaajat kuulevat yleisön hurratessa. Se oli hauska kokemus!

Ehkä mielenkiintoisinta kierroksella kuitenkin oli päästä käymään stadionin pukuhuoneessa. Se on nimittäin sellainen paikka, jossa joukkuelajeja harrastamaton harvemmin käy ja oli hauska nähdä millaisissa tiloissa joukkueet viettävät aikaansa ennen ja jälkeen ottelun. Yllätyin kuinka ”kiiltävä” ja siisti se oli!

Jälleen yhtä kokemusta rikkaampana ja uusien tietojen kanssa jätimme stadionin taaksemme ja suuntasimme pariisilaiselle lounaalle.

Valohoitoa Hyvinkäällä

Tammikuu on minulle vuoden rankin aika. Vaikka optimistit kovasti hehkuttavat pitenevää päivää, eivät muutamat lisäminuutit valoa päivässä vaikuta kovin merkittävästi ainakaan minuun. Voisin edelleen mennä työpäivän jälkeen suoraan nukkumaan ja jatkaa yöunia kellon ympäri. Onneksi osaan jo luottaa siihen, että tämä helpottaa maaliskuussa ja aktiivisempi elämä voi taas alkaa.

Iloitsen joka talvi lisääntyvistä valoinstallaatioista, -näyttelyistä ja -karnevaaleista, jotka nykytekniikka meille mahdollistaa. Olen innoissani kiertänyt LuxHelsingin vuosittain (tänä vuonna se on vasta helmikuun lopussa – pöh!) ja poiminut kulttuuritarjonnasta valoon liittyvät näyttelyt. Tänä talvena sellainen löytyy Hyvinkäältä, 45 minuutin junamatkan päässä Helsingistä.

Liz Westin yksityisnäyttely In Physical Reality Hyvinkään taidemuseossa (28.3.2021 saakka, huom. suljettu tammikuun!) tarjoaa museovierailijalle kokonaisvaltaisen elämyksen. Näyttelyssä on esillä Westin kolme installaatiota, jotka leikittelevät valolla ja väreillä – ilman valoa ei olisi myöskään värejä. Teokset ovat suurikokoisia ja nautin siitä, että ne näyttivät erilaisilta eri suunnista ja että niitä pääsi kiertämään. Olin ainoa museovieras huoneessa, jossa on esillä alla olevan kuvan teos nimeltä Iri-Descent (2019) ja vietin sen kanssa pitkän tovin tutkien värejä ja niiden heijastuksia.

Toinen teos (kuva alla), Our Colour Reflection (2016-2020), levittäytyi valtavana suureen saliin. Tässäkin teoksessa huikeampaa oli sen aiheuttamat heijastukset. Peilejä on viittätoista eri sävyä ja ne luovat upean ja uniikin kuvion taidemuseon seinille ja kattoon.

On hienoa, että Liz Westin teokset on saatu näytteille Suomeen, vaikka koronavuosi ei tehnyt sitä helpoksi. Arvostan myös sitä, että näyttely on juuri nyt pimeimpään aikaan. Teokset ovat nyt vaikuttavampia kuin kesän valon ulkopuolelleen sulkevassa museohuoneessa. Valokuva ei ikinä tee oikeutta kokemukselle installaatiosta, joten suosittelen käymään paikan päällä kokemassa nämä itse.

Hyvinkään taidemuseossa on Liz Westin näyttelyn lisäksi mielenkiintoinen taidelabra-kokonaisuus. Se on viisi huonetta käsittävä näyttely Hyvinkään taidemuseon taidekokoelmasta, joka sisältää mm. Yrjö Saarisen ja Helene Schjerfbeckin teoksia. Pidin erityisesti videoista, joissa esitellään yhdeksän Schjerfbeckin mallina ollutta henkilöä. Olin varannut ihan liian vähän aikaa näyttelyn kiertämiseen!

Taidekokemusta voi siirtyä sulattelemaan ihanaan Teesalonki Sylviaan lyhyen kävelymatkan päähän. Käydessäni Sylviassa nautin Cream Tea -tarjoilun eli teetä, skonsseja ja pikkuleivän. Etukäteen tilaamalla on mahdollista saada myös koko Kello viiden tee -tarjoilu, jonka nimestään huolimatta voi nauttia ihan mihin aikaan vaan. Se sisältää suolaisia ja makeita leivonnaisia kerrostarjottimella. Jo maistamani skonssit olivat niin hyviä, että iltapäiväteekokonaisuus on varmasti herkullinen. Tarjolla on myös yksittäisiä leivonnaisia.

Teesalonki Sylvialla on monipuolinen teevalikoima, joten jos kaipaat täydennystä kodin teevarastoon, kannattaa Sylviassa tutkia teelistaa ja haistellen valita mieleisiään. Mikään ei ilahduta kylmänä talvi-iltana niin kuin kuuma mukillinen hyvää teetä!

Sylvian nettisivuilla on muuten hauska teevisa, jossa voit testata teetietouttasi. En saanut kaikkia oikein!

Sukellus japanilaiseen kulttuuriin Yado Oikawassa

En tiedä teistä, mutta minut tämä poikkeusaika on saanut toteuttamaan monia sellaisia asioita, jotka ovat aikaisemmin jääneet odottamaan ”sitten joskus” -aikaa. Yksi sellaisista on ollut vierailu japanilaisessa majatalossa Yado Oikawassa Pukkilassa Itä-Uudellamaalla. Nyt sain aikaiseksi kerätä ystäväporukan, jonka kanssa lähdimme ystävien teehetkeen.

Tämä erikoinen japanilainen asunto sijaitsee keskellä rauhallista supisuomalaista pientalomiljöötä Porvoo-joen rannalla. Paikan perustaja Riitta Oikawa etsi juuri tällaista joenmutkaa japanilaiselle majatalolleen ja se sattui löytymään Pukkilasta. Yado Oikawa (suom. ”vaatimaton majatalo”) on ollut olemassa jo vuosia ja olen myös tiennyt siitä kauan. Jostain syystä en vaan saanut aikaisemmin aikaiseksi lähteä vierailulle. Hölmöä!

Kun saavuimme majatalolle, meidät otettiin lämpimästi vastaan jo parkkipaikalla. Yado Oikawa sijaitsee asunnoiksi muutetussa vanhassa meijerirakennuksessa ja ulkoapäin ei olisi voinut arvata, ettei sisätiloissa ole tavallista suomalaista kotia. Tarkkaavainen olisi ehkä kiinnittänyt huomiota japanilaiseen puutarhaan, mutta sellaisiahan saattaa nähdä suomalaiskotienkin pihoilla.

Sisään astuttuamme saimme valita päällemme rennot oleskelukimonot. Se oli hauska yksityiskohta ja teki vierailustamme erityisen: kaikki ympärillämme (suomalaista inftrastruktuuria lukuunottamatta) oli kovin japanilaista!

Majatalo on käytännössä 70 neliön asunto, kaksi huonetta ja keittiö. Makuuhuoneessa on japanilaiset futon-patjat ja olohuoneessa paljon japanilaista tekemistä kuten origamivälineitä, japanilaisia elokuvia ja musiikkia sekä kirjoja Japanista. Meidän vierailu oli niin lyhyt, ettemme ehtineet edes origameja kokeilla, mutta oli hauskaa, että majatalossa oli monipuolista tekemistä.

Yadossa on monia erilaisia paketteja ja jos yöpyminen ei kiinnosta, Yadoon voi tulla myös esimerkiksi päiväksi tai vain puoleksi päivää. Me olimme varanneet kolmen ystäväni kanssa ystävien teehetki -nimisen paketin. Siihen kuului 20 minuutin päähieronta jokaiselle osallistujalle (taivaallista!), temakizushi-tarjoilu sekä vapaata aikaa majatalossa.

Sovimme, että aloitamme päähieronnoilla, ja nautimme sushit lopuksi. Hierontojen lomassa joimme vihreää teetä olohuoneessa ja juttelimme kuulumisia ja teimme havaintoja japanilaisesta kulttuurista.

Päähierontojen jälkeen kaksi seurueestamme innostui kokeilemaan kylpemistä hinoki-puusta tehdyssä ammeessa. Hinoki on arvostettu japanilainen puulaji ja kylpy siinä valmistetaan jopa 40-asteiseksi. Varsin eksoottista ja tunnelmallista! Kylpy oli kuulemma ihana ja kuumaan veteenkin tottui nopeasti.

Majatalossa on sillä tavalla itsepalvelu, että meille kerrottiin aluksi mistä mikäkin löytyy ja kehoitettiin nauttimaan kaikesta tarjolla olevasta täysin rinnoin. Valmistimme siis itse lisää teetä pariinkin otteeseen (olemme kaikki neljä varsinaisia sieniä mitä tulee teen kuluttamiseen). Kun kaikki neljä olimme saaneet päähieronnat, Yadon työntekijä jätti meidät nauttimaan illasta ja Yadon tarjonnasta.

Kun tytöt tulivat kylvystä, aloimme valmistella iltapalaa. Temakizushi oli esivalmisteltu niin, että valmis sushiriisi ja pilkotut aineet olivat jääkaapissa, jolloin meille jäi vain omien rulliemme kokoaminen. Se oli hauskaa näpertelyä ja sen parissa loppuilta kuluikin (liian) nopeasti. Paljon asioita jäi kokeilematta, mutta monia uusia juttuja tuli myös koettua!

Kietaisukimonoja riisuessamme ja sammuttaessamme valoja totesimme, että meille sattui aivan täydellinen syksyinen ilta vierailullemme. Ulkona hämärtyvä ilta toi rennon tunnelman ystävien yhdessäololle. Lähtiessämme ulkona oli pimeää.

Kuvailisin Yado Oikawaa tavalliseksi japanilaiseksi kodiksi, vaikka en oikeasti tiedä millainen on japanilainen koti. Tarkoitan sitä, että kyse ei ole ylellisestä hotellista vaan aika arkisesta mutta toki kovin erityisestä paikasta. Suosittelen vierailua lämpimästi kaikille Japanin kulttuurista kiinnostuneille. Meillä oli mieleenpainuvan mielenkiintoinen vierailu.

Kesäretki Hvitträskiin

Arki palasi niin että pätkähti. Sitten viime kirjoitukseni on ehtinyt kesäloma loppua ja rajoitettu korona-arki alkaa. Se lamaannutti elämästäni tehokkaasti suurimman osan luovasta toiminnasta, joksi tämän kirjoittamisenkin lasken. Hampaat olen muistanut pestä ja töissä käydä.

Ensin ajattelin, että näin pitkän tauon jälkeen minun pitäisi kirjoittaa siitä mitä tauon aikana tapahtui (ulkoisesti ei juuri mitään ja pään sisällä hyvin paljon), mutta jotta saan edes joskus julkaistua jotain, on nyt parasta palata vain normaaliin päiväjärjestykseen ja kirjoittaa jostain helpommasta.

Juttuideoita on tietokoneen muisti täynnä. Ehdin kesän aikana nähdä ja tehdä vaikka mitä hauskaa, josta riittää onneksi kirjoitettavaa, vaikkei koko talvena tapahtuisi mitään uutta. (Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy.)

Yksi mielenkiintoisimpia paikkoja, joissa kesällä kävin ja johon huomaan ajatuksissani usein palaavani, on Hvitträsk – tuo kirkkonummelainen kartano, jota Kansallismuseo tituleeraa kansallisromanttisen arkkitehtuurin helmeksi.

Rakastuin siihen ensi silmäyksellä.

On hauska vierailla ylellisissä paikoissa, joissa ihmiset ovat asuneet. Usein katselen tiloja sillä silmällä, miltä tuntuisi nukkua tuossa sängyssä tai lukea kirjaa tässä takkahuoneessa, syödä iltaruokaa tuon pöydän ääressä tai viettää kaverien kanssa aikaa tässä olohuoneessa. Varsin usein myös totean, että ei kovin mukavaa. En mistään hinnasta muuttaisi sinne.

Hvitträsk oli toista. Ensimmäisessä varsinaisessa asuintilassa, tuvassa, rakastuin taivaansinisiin seiniin ja katon paneeleihin. Seuraavassa huoneessa ihailin lumoutuneena syvänsinistä takkaa sekä kattomaalauksia. Yläkerrassa ihastuin sokkeloisuuteen: rakastan erilaisia auloja ja käytäviä, epähuoneita. Myös näköalat Vitträsk-järvelle olivat hienot.

Olin ollut hyvin tietämätön Hvitträskin olemassa olosta aiemmin. Nimi oli etäisesti tuttu, mutta aloitin tutustumisen siihen ihan perusteista. Siis mikä tämä paikka oikein on?

Hvitträsk on kolmen arkkitehdin yhteiluomus. Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen olivat perustaneet arkkitehtitoimiston vuonna 1896 (sama toimisto, joka suunnitteli Suomen paviljongin Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900!) ja päätyneet rakentamaan yhdessä kartanon, Hvitträskin, jonne he kaikki kolme muuttivat perheineen vuonna 1903. Kovin montaa vuotta he eivät kuitenkaan tällä kokoonpanolla Hvitträskissä ehtineet asua, vaan sillä on ollut monia eri asukkaita viime vuosisadan aikana.

Vuodesta 2000 Hvitträsk on ollut Kansallismuseon omaisuutta ja hyvä niin, jotta mahdollisimman moni pääsee ihailemaan upeaa rakennusta. Hvitträskin valoisassa ja korkeassa ateljeessä on valmistuneet mm. Helsingin rautatieaseman suunnitelmat. Hvitträskissä käydessä kannattaa muistaa vierailla myös puutarhassa.

Olimme käymässä Hvitträskissä ystäväni Piikkipaatsaman kanssa (hänen bloginsa löytyy täältä) ja testasimme vierailullamme myös pihakahvilan. Kahvilan valikoima oli positiivinen yllätys, ottaen huomioon ettei alueella liikui juuri muita kuin museovieraita. Pieni huvila, jossa normaalisti on ravintola, on ymmärtääkseni parhaillaan kunnostettavana, joten vain pihakahvila on toiminnassa. Aukioloajat kannattaa tarkistaa ennen vierailua ja sovittaa käynti yhteen niin, että pääsee nauttimaan herkullisista pullakahveista.

Päivä joella Pessin ja Illusian maisemissa

Kun ulkomaan reissut ovat olleet poissa kuvioista, on tullut tehtyä sellaisia retkiä, joille ei aikaisemmin muka ole löytynyt aikaa. Omalla listallani yksi sellaisista oli pidempi melontareissu, josta olen haaveillut pitkään.

Sille tuli tilaisuus kesäkuun helteisenä viikkona Etelä-Savossa, kun olin bongannut mainoksen kanoottien vuokrausfirmasta, Xstreamsistä. Kyseessä on Pieksämäellä tukikohtaansa pitävä yritys, joka järjestää opastettuja useamman päivän kanoottiretkiä pienryhmille. Lisäksi se vuokraa omatoimiretkeilijöille sup-lautoja ja kanootteja sekä talvisin lumikenkiä.

Tiesin, että idyllinen jokireitti kulkee Pieksämäen Naarajärveltä Kangasniemelle ja Xstreamsin esitteessäkin kerrottiin 6-8 päivän reissusta samaa väylää pitkin (120 km). Kivikauden ihminen (n. 3000 vuotta sitten) käytti samaa reittiä ja seudulta on löydetty jäännöksiä useista kivikautisista asumuksista.

Me halusimme kuitenkin tehdä vain yhden päivän omatoimisen kanoottiretken, joten sovimme Xstreamsin Kristianin kanssa lähtöpaikaksi Naarajärven Lomatrion rannan ja noutopaikaksi Porsaskosken myllyä edeltävän rannan. Melontamatkaa meille siis tuli yhteensä kolmisenkymmentä kilometriä.

Reitin upein osuus mielestäni tuli heti alussa ”ensimmäisellä suoralla”, kun meloimme kapeaa jokea pitkin viitisentoista kilometriä Niskanivun taukopaikalle. Jokimaisema levittyi ympärillemme ja ilmassa lenteli kymmeniä sudenkorentoja. Ei suinkaan samaa sudenkorentolajia vaan monia erilaisia upeissa väreissä!

Olimme kuin kuvitetussa Pessi ja Illusia -sadussa, jossa kirkas auringonvalo heijastuu ulpukoiden täplittämän joen pinnasta, ja kymmenet pikkuiset ja suuremmat hyönteiset leikkivät. Helteiden vuoksi vesi oli kuin linnun maitoa ja metsän siimeksessä oli tyyntä. Häkellyttävän voimakas luontoelämys!

Niskanivun taukopaikka oli meidän reitin ainoa ”kunnon” taukopaikka, johon uskalsimme kanootin kanssa rantautua. Siellä oli laavu, nuotiopaikka sekä ulkohuussi. Laavun ympäristössä on ollut yksi muinaisista asuinpaikoista. Vesi oli aikoinaan korkeammalla, ja joki oli leveämpi. Laavulla olleesta opastaulusta opimme, että entisajan ihminen on näillä seuduilla herkutellut kalalla, majavalla, hirvellä, ulpukan siemenillä ja vesipähkinällä. Puhutaan siis ajasta n. 1000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Niskanivun jälkeen alkoi väsymys painaa. Kolmekymmentä kilometriä on aika pitkä matka tottumattomalle. Jos nyt lähtisin uudestaan matkaan, sopisin noudon Niskanivulta ja nauttisin maisemista täysillä alkumatkasta kiirehtimättä. Mutta meillä oli vielä samanmoinen matka edessä, joten lyhyen tauon jälkeen laskimme kanootin takaisin vesille hyttysten hätyyttämänä.

Loppumatkasta ei ollut sopivia rantautumispaikkoja suoraan reitillämme, joten pidimme evästaukoja kanootissa. Yhdellä järvellä onnistuin myös käymään uimassa, kun tasapainotimme kanootin isojen kivien väliin. Uinti ei kyllä valitettavasti paljoa virkistänyt, niin lämmintä vesi oli. Jäipähän siitäkin hassu muisto sekä muutama mustelma kiviin osuneisiin jalkoihin.

Matkan varrelle sattui kaksi jännää kohtaa, pikkuruista koskea. Ei niitä ehkä voi oikeiksi koskiksi kutsua, mutta muutamia kiviä niissä oli ja vauhti kiihtyi hetkeksi. Jännittäviä ne tietysti olivat, koska pelko kivelle karahtamisesta ja kanootin kaatumisesta oli olemassa. Hienosti kanoottimme kuitenkin selvisi niistä ja oli hauskaa kokea ne.

Kanootin päivävuokra kuljetuksineen maksoi n. 70 euroa ja saimme Xstreamsin Kristianilta lainaksi kartan reitistämme, vesitiiviin tynnyrin, pelastusliivit, varamelan sekä kauhan siltä varalta, jos kanootti haukkaa vettä. Kartta oli reitillä tarpeellinen, jotta kolme järven ylitys onnistui ilman harhailua, mutta neljä jälkimmäistä oli mukana vain varmuuden vuoksi eivätkä joutuneet tositoimiin. Kuumana päivänä vettä kului paljon ja juotavan lisäksi meillä oli energiapitoisia eväitä.

Xstreamsin kanssa yhteydenpito ja vuokraus sujuivat loistavasti, ja Kristian ohjeisti meitä vielä reitistä ja melomisesta ennen lähtöä. Reissu oli kaiken kaikkiaan oikein onnistunut ja siitä jäi mukava kesämuisto ensi talveksi. Jokimaisema oli hieno elämys. Taidanpa lainata uudestaan kirjastosta Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -sadun Kristina Segercrantzin kuvittamana (julkaistu 2001)!

Jääkauden ja ihmisen kädenjälkiä Savossa (Varkaudessa ja Jäppilässä)

Kotimaan matkailu lienee tänä kesänä kova juttu muuallakin kuin tässä taloudessa. Löydät tästä postauksesta pari vinkkiä, jos matkasi suuntautuu Savoon Varkauden seudulle.

Alkuperäinen syy, miksi etsiydyin Varkauteen viime kesänä, oli Ehtan tehtaanmyymälä. Ehta by Dream Circus on suomalainen vaatevalmistaja, jolla on paitsi käytännöllisiä ja kestäviä vaatteita myös upeita kuoseja kankaissaan. Viime kesän vierailuni jälkeen vaatteiden jälleenmyyjien lista on kasvanut muun muassa Halosen myymälöillä, mutta tehtaanmyymälästä saattaa tehdä löytöjä kuten poistuvia tuotteita alennuksessa. Itse ostin lopulta neljä paitaa, joista olen tykännyt tosi paljon. Jos etsit päällesi jotain erilaista, kurkkaa Ehtan nettikauppaan!

Ihan pelkästään Ehtaa varten en poikennut Varkaudessa. Kävimme samalla myös vohveleilla Torni-kahvilassa. Se on vanhaan vesitorniin perustettu näköalakahvila, josta on upeat maisemat Varkautta ympäröiville järville. Terassilla on puutarhatuoleja ja sohvia sekä kioski, josta saa monenlaista välipalaa. Kiva paikka!

Varkaudesta puolen tunnin ajomatkan päässä luoteeseen sijaitsee Jäppilän Kivikuru, jääkauden muotoilema pirunpelto. Se on vaikuttava nähtävyys ja sen ympäristössä voi tehdä pienen metsälenkin kivikkoisessa maastossa.

Jos lähdet tieltä pois, varo nilkkojasi! Itse onnistuin sekä nyrjäyttämään nilkkani että rikkomaan puhelimeni lasin iskemällä sen kaatuessani kiveen. Kannattaa silti käydä kävelemässä metsässä, jotta saat käsityksen luonnonilmiön vaikuttavuudesta. Vuosituhannet ovat kasvattaneet sitkeitä puita kivikon lomaan ja ne kätkevät alleen suuren osan pirunpeltoa.

En ollut aiemmin nähnyt näin isoa pirunpeltoaluetta, joten en hämmästynyt lukiessani, että Kivikuru on Etelä-Suomen suurimpia. Alue on laaja ja sen toiselle laidalle on pystytetty esiintymislava ja katsomo. Akustiikka on varmasti Kivikurulla poikkeuksellisen hieno. Viereinen lampi on myös luonnontilassaan kaunis.

Omat runolliset taitoni ovat aika olemattomat, joten lainaan tässä 100 Luontohelmeä -sivustoa:

100 000 vuotta sitten nykyisen Jäppilän alueella kävi aikamoinen ryske ja rytinä, kun mannerjää muodosti Jäppilään kivikurun. Myöhemmin jääkauden sulamisvedet huuhtoivat kivilaakson puhtaaksi. Tänä päivänä jylhän pirunpellon kivien välistä pistää esiin vanhoja männynkäppyröitä, joiden harmaat sävyt sulautuvat kauniisti muinaisten kivien harmauteen.

Jylhälle ja vaikuttavalle kivikurulle tuo vaihtelua kurun päässä oleva rauhallinen suolampi sekä kurua ympäröivät luonnontilaiset metsät. Metsän siimekseen jääkausi on paiskonut järkälemäisiä kiviä, jotka ovat kuin muinaisia muistomerkkejä. Tätä Etelä-Savon jääkauden jäännöstä kutsutaan myös Jäppilän Inariksi.

Lähde: http://100luontohelmea.fi/helmi/jappilan-kivikuru

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä vanha kansa tuumasi tästä paikasta ennen kristinuskon tuloa Suomeen. Kivikurun massiivisuus kun hämmentää nykyihmistäkin. Ukonkivet, kaksi päällekäin olevaa painavaa kivenmurikkaa ovat ilmeisesti toimineet jonkinlaisena kirkkona, mikä on helppo uskoa. Aikamoinen voima on näitä kiviä aikoinaan liikutellut!

Koronapäiväkirjat vol. 3

Elämä täällä on asettunut uomiinsa. Vappupäivänä tuli täyteen 50. päivä omaehtoisessa karanteenissa. Se tuntuu käsittämättömältä määrältä. Päivät ovat alkaneet muistuttaa toisiaan siinä määrin, että varsin usein joudun aktiivisesti muistelemaan mikä päivä nyt onkaan menossa. Näin siitä huolimatta, että työpäivinä sentään erilaiset kokoukset rytmittävät aikaani ja periaatteessa tekevät päivistäni hyvinkin erilaisia. Silti kaikki on samanlaista.

Teen lähes päivittäin kävelylenkkejä, joista en edelleenkään pidä, mutta niihinkin tottuu. Olen tässä 1,5 kuukauden aikana kävellyt niin paljon, että vanha ystäväni kantapääkipu (plantaarifaskiitti) on jälleen aktivoitunut. Toivottavasti se karkottuisi pienellä levolla ja ahkerilla venytyksillä. Tilanne ei liene vielä kovin paha.

Onneksi kotijumppa ei ole ikinä ollut näin helppoa: netti on täynnä ohjeita ja vinkkejä erilaisiin liikkeisiin. Esimerkiksi Instagramissa valmentaja Kanerva Ahonala esittelee mittavan kokoelman kuntoa vahvistavia liikkeitä. Iloa ja innostusta päiviini on myös tuonut Fredan hyvinvointikeskuksen Herbalife-yhteisö. Siinä on kyllä sellainen porukka että. Olen älyttömän iloinen, että olen löytänyt heidät elämääni.

En ole varmaan ikinä kiinnittänyt tällä intensiteetillä huomiota kevään etenemiseen luonnossa. Olen kiertänyt kotitaloni semiboheemia pihaa ja löytänyt sieltä ihan uusia, kummallisiakin, juttuja (nuorista kasvuvaiheen saniaisista tulee mieleen mangustit, merihevoset ja avaruusoliot). Olen tarkkaillut ikkunastani koivun lehtien puhkeamista ja kaivanut kännykän taskustani kuvatakseni tienreunan valkovuokkomerta (onko niitä aikaisempina vuosina ollut näin valtavasti?). Kirsikan- ja omenankukat eivät ole aikaisemmin olleet minun juttuni, mutta nyt tuijottelen niitäkin.

Tekemisen puutetta en ole kokenut. Päinvastoin. Yhdessä vaiheessa jopa jännitin leikilläni loppuuko tämä ennen kuin olen saanut kaiken tehtävälistallani olleen tehtyä. Huomaan kovin monesta asiasta ajattelevani, että jos en NYT tässä maailmantilanteessa saa asiaa tehtyä, en sitten koskaan. Sen nojalla olen saanut tartuttua moneen keskeneräiseen ”parempia aikoja” odottaneeseen asiaan. Siis uhkaamalla itselleni, että rajoitustoimien päättyessä keskeneräinen asia heitetään pois ellei siinä ole tapahtunut edistystä.

Suursiivoukseni valmistui viime viikolla. On ihanaa, kun kaappeissa vapautui tilaa näin kesän kynnyksellä. Tai olisi, jos pääsisin kuljettamaan tilaa vapauttavat tavarat uusiin koteihinsa. No, kaikki aikanaan. Kaiken puuhan lomassa, ennen, välissä ja jälkeen, olen katsonut Frendit-sarjaa alusta saakka ja kikattanut ääneen sen vitseille. Kymmenen tuotantokautta silkkaa komediaa.

Raparperiä tuloillaan

Nämä seitsemän viikkoa on aikahorisonttini ollut epätavallisen lyhyt. Olen miettinyt lähinnä kuluvaa ja seuraavaa viikkoa, kun sitä pidemmästä tulevaisuudesta on ollut niukasti tietoa. Nyt huomaan, että lähestyvä kesä ja loma ovat hiipineet mieleen. Kun ulkomaan reissut näyttävät epävarmoilta, kaikenlainen kotimaan matkailu on alkanut kiinnostaa, jos rajoituksia puretaan kesäksi. Vierailisiko tänä kesänä vaikka japanilaisessa majatalossa Pukkilassa tai kokeilisiko viikon verran asumista toisessa kaupungissa. Elämä jatkuu.

Lentämässä kummipojan kanssa

Joko olet kuullut tuulitunnelissa lentämisestä? Redin avautuessa Kalasatamassa Helsinkiin saatiin ensimmäinen tuulitunneli Fööni. Suomen ainoa löytyi sitä ennen Pyhtäältä, nyt jo suljetusta Sirius-keskuksesta. Fööni on nopeasti lisännyt tietoutta helsinkiläisten keskuudessa tästä hauskasta elämyksestä ja 11-vuotias kummipoikani oli yksi heistä.

Kun hän oli syksyllä kylässä luonani Helsingissä, kävimme katsomassa miltä se tuulitunnelilentäminen oikein näyttää. Hän innostui valtavasti, joten alkuvuodesta koitti päivä, jolloin vein hänet lentämään.

Varasin hänelle neljä minuuttia lentoja ja itselleni kaksi. Olen aikaisemmin lentänyt Siriuksessa, joten tiesin mistä on kyse. Ensikertalaisella menee yleensä pari ensimmäistä minuuttia outoon kokemukseen tottuessa ja kehon hallintaa opetellessa. Siksi kaksi minuuttia on ensikertalaiselle mielestäni liian vähän. Niistä jäisi vain harmittamaan, kun juuri oppi jotain mitä ei sitten ehtinytkään kokeilla käytännössä enää uudestaan.

Itse huomasin, että ensimmäisen minuutin jälkeen jo muistin miten ilmavirrassa ollaan ja miten mikäkin liike vaikuttaa asentoon. Edellisestä lennosta on viitisen vuotta aikaa, joten hyvin keho kuitenkin muisti.

Lentopakettiin kuuluu tietysti koulutus. Sitä sekä varusteiden lainausta varten paikalla pitääkin olla hyvissä ajoin ennen omaa lentoajankohtaa. Koulutus ei ole kovin monimutkainen, joten lentäminen kyllä onnistuu kaikilta, jotka ymmärtävät ohjeita. Kummipoikaani jännitti, jos ohjeet unohtuvat, mutta sekään ei ole kovin vakavaa, koska lentäminen tapahtuu aina ohjaajan kanssa.

Meidän ohjaaja oli aivan huippu tyyppi. Hän otti ihanasti huomioon ryhmän nuorimman ja esimerkiksi auttoi häntä varusteiden kanssa. Meidän lentoryhmään kuului yhteensä neljä henkilöä ja lensimme vuorotellen 1-2 minuuttia kerrallaan. Tauko lentojen välissä on hyvä jo ihan oppimisen kannalta. Lisäksi lentäessä joutuu käyttämään lihaksia kehon hallintaan, joten pieni rentoutus lentojen välillä on tervetullut.

Halpaa tuo lentäminen ei ole, mutta minusta ihan hintansa arvoista erikoisena kokemuksena. Siihen voi tietysti jäädä myös koukkuun. Olikin hauska seurata Föönin kahvilasta harrastelijoiden ja ammattilaisten treeniä tuulitunnelissa. Huikeita temppuja!

Viimeisellä lennolla ohjaaja vei meistä jokaisen vuorollaan lentämään korkealle tuulitunnelissa, vaikka muuten pysyttiin 1-2 metrin korkeudessa. Se oli todella hauska ja jännittävä kokemus! Olisin kiljahdellut, jos olisin kypärältäni voinut.

Omat kuvani lennoista eivät olleet kovin hyviä, joten tämän postauksen kuvat on lainattu luvan kanssa Föönin verkkosivuilta.