Käymässä Ranskan maihinnousurannikolla

Olen pikkukaupunki-ihmisiä. Mieleenpainuvimmat muistoni matkoiltani ovat yleensä sattumanvaraisista pienistä kylistä ja kaupungeista. Pari vuotta sitten olin reissussa kummipoikani kanssa Pariisissa. Niin ihana kuin Pariisi onkin halusin hänen näkevän ja kokevan muutakin Ranskaa kuin pelkästään valtavan pääkaupungin. Suurkaupungit kun niin kovin harvoin kuvastavat koko maata.

Annoin kummipoikani valita missä Pariisin lähistöllä hän haluaisi samalla reissulla käydä ja hän valitsi Normandian maihinnousurannikon. Niinpä lentokoneemme laskeuduttua Pariisin Charles de Gaullen lentokentälle otimme allemme Roissybusin, jonka avulla pääsee kätevästi Pariisin keskustaan vanhalle oopperatalolle. Sen lähellä sijaitsee St. Lazaren juna-asema, jolta otimme junan Bayeux’n pikkukaupunkiin Normandiaan.

Bayeux on n. 15 000 asukkaan kaupunki ja se oli ensimmäinen Ranskan kaupunki, joka vallattiin takaisin liittoutuneiden maihinnousun jälkeen vuonna 1944. Toisen maailmansodan aika näkyy Bayeux’ssä edelleen ranskalaiselle pikkukaupungille tavanomaista runsaampana kansainvälisyytenä. Kaupungin hotelleissa majoittuu usein esimerkiksi amerikkalaisia, joiden sukulaisia osallistui maihinnousuun.

20190619_211211

Kaupungin on tehnyt kuuluisaksi paitsi toinen maailmansota myös Bayeux’s seinävaate. Se on lähes tuhat vuotta vanha kirjottu pellavakangas (73 metriä pitkä!), johon on kuvattu Ranskan ja Englannin välisiä tapahtumia vuosilta 1064-1066, muun muassa Hastingsin taistelu. On käsittämätöntä, että taideteos on edelleen olemassa! Moni matkailija tulee Bayeux’hön katsomaan nimenomaan sitä.

Kaupunki osoittautui muutenkin suloiseksi ja siellä olisi mukavasti viettänyt päivän tai pari nauttien pikkukaupungin tunnelmasta istuskellen kahviloissa sekä kierrellen puistoja ja pikkuputiikkeja. Meillä oli kuitenkin toiset suunnitelmat. Yön yli nukuttuamme suuntasimme turisti-infon kautta paikallisbussilla kohti kuuluisaa maihinnousurannikkoa, Omaha Beachiä, joka on Bayeux’stä parinkymmentä kilometriä länteen.

Liittouneet jakoivat pitkän maihinnousurannikon viiteen sektoriin, joista Omaha Beach oli yksi. Sen valloittamisesta takaisin saksalaisilta vastasi USA. Bussi vei meidät Omaha Beachin rannalle ja Saint-Laurent-Sur-Merin kylään, jonka edustalle mereen on pystytetty näyttävä muistomerkki, Les Braves, sodassa taistelleiden sotilaiden kunniaksi. Muistomerkki oli vaikuttava (näet kuvan klikkaamalla tätä linkkiä). Se on valtavan kokoinen, kuten äärettömään merimaisemaan sopiikin, ja nousuveden aikaan valtavat teräspalkit nousevat suoraan merestä korostaen mielleyhtymää sodan väkivaltaisuuteen.

Katseltuamme maisemia ja syötyämme aamupalaa Omaha Beachin söpössä kahvilapuodissa Magasin Généralissa siirryimme tutkimaan viereisen museon antia. Musée Mémorial d’Omaha Beach on käymisen arvoinen, sillä sen avulla historiaa tuntematonkin saa hyvän käsityksen siitä, mitä alueella tapahtui toisen maailmansodan aikaan.

20190620_121755

Museoon on kerätty runsaasti sodan ajan esineistöä. Näyttelyn alussa kävijät näkevät 25 minuuttia kestävän videon, joka avaa tapahtumien kulkua ja jossa haastatellaan sodan veteraaneja. Videosta jäi elävä muistikuva amerikkalaisesta veteraanista, joka kuvaili, ettei hänellä ollut nuorena poikana aavistustakaan, mihin hän oli menossa, mutta halu päästä mukaan toimintaan oli kova. Virheelliset kuvitelmat sodan jännittävyydestä karisivat nopeasti.

Museo oli juuri sopivankokoinen, ei ollenkaan uuvuttava. Sulattelimme kaikkea oppimaamme kävelemällä rantaa pitkin muutaman kilometrin päähän amerikkalaisten hautausmaalle. Rantareitti oli hyvin kaunis ja tuntui kuin olisimme olleet jonkin elokuvan kulisseissa. Sodan kauhut tuntuivat kovin kaukaisilta kauniina kesäpäivänä. Hiekkamaasto ei ollut helpoimmasta päästä kävelyn suhteen, mutta maisemat korvasivat hankalan rämpimisen vaivan.

20190620_134544

Amerikkalaisten hautausmaa oli kaikessa surullisuudessaankin huikea. Se sijaitsee vähän korkeammalla kuin muu alue mutta silti meren välittömässä läheisyydessä. Sinne on haudattu lähes kymmenentuhatta taistelussa kaatunutta sotilasta. Päättymätön hautaristien meri oli hiljentävä näky.

Hautausmaalla on monumenttimainen sisääntulo ja hautausmaasta pidetään sotiaallista huolta: ruoho ja pensaat on tarkkaan siististi leikattua. Tämän linkin sivun lopussa näet ilmakuvan hautausmaasta. Ymmärrän vasta nyt kuvan nähtyäni hautausmaan laajuuden.

20190620_142055

Hautausmaalla kiertämisen jälkeen otimme suunnan takaisin Bayeux’hön. Emme olleet tarkkaan selvillä bussipysäkeistä ja jalkojakin jo väsytti (kummitädin, ei kummipojan), joten päädyimme ottamaan taksin, kun vapaa sellainen ajoi meitä vastaan tiellä. Bayeux’ssä ihailimme vielä upeaa Notre-Dame-katedraalia ennen kuin kiiruhdimme illansuussa Pariisiin lähtevälle junalle.

Yhden yön pyrähdys Maihinnousurannikolla kyllä kannatti. Reissu oli mielenkiintoinen ja opimme paljon uutta. Näimme myös vähän erilaista Ranskaa kuin mitä Pariisi meille näytti tulevina päivinä. Junamatkustaminen Ranskassa on yllättävän helppoa, edullista ja mukavaa. Suosittelen kokeilemaan, kun matkustaminen ulkomaille on taas turvallista.

Tutustumassa Haapakosken ruukkiin

Viime kesän kotimaanretkilläni (niitä oli koronasta johtuen poikkeuksellisen paljon) bongasin sopivasti avointen ovien päivän Haapakosken vanhalla rautaruukilla. Se sijaitsee Haapakosken kylässä nykyisen Pieksämäen kunnan alueella.

En ollut koskaan kuullutkaan Haapakosken ruukista, minkä selittää se, että se ei ole ollut museokäytössä kovin kauaa. Sen rakennuksissa oli teollista tuotantoa vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2011. Sen jälkeen ruukkialue on ollut yksityisessä omistuksessa ja avoinna kävijöille vain muutaman kerran vuodessa.

Ruukin nykyinen omistaja on kunnostanut rakennuksia ja pyrkii säilyttämään upean kulttuurimiljöön hienona esimerkkinä Suomen teollistumisen alkuajoista. Ruukki sai alkunsa vuonna 1841, kun Johan Fredrik Molander anoi ja sai Suomen senaatilta Venäjän keisarin armollisella suostumuksella luvan perustaa rautaruukin. Ideana oli erottaa rautaa järvimalmista.

Kierroksella oli mielenkiintoista kuulla, miten järvimalmia saatiin ruukille ja miten siitä erotettiin rautaa. Aikamoinen prosessi se oli, kun ottaa huomioon aikakauden välineet! Ruukkialueella on jäljellä valtava harmaakivinen masuuni, jolla rauta sulatettiin järvimalmista. Ranskalaistyylinen masuuni (kuva alla) oli toiminnassa vuodesta 1859. (Edellinen masuuni rikkoutui ja päästi sulan raudan valumaan ulos aiheuttaen suuren tulipalon.)

Kun rauta oli saatu erilleen muusta aineksesta, siitä jatkojalostettiin paikanpäällä erilaisia tuotteita. Alkuaikoina valmistettiin mm. paistinpannuja, kolmijalkoja, erikokoisia alasimia ja hautaristejä.

Vanhat tehdasrakennukset olivat jänniä paikkoja. Lattiat olivat vieläkin täynnä mustaa rautapölyä ja oli tarkasti katsottava minne astuu. Nykypäivänä pimeisiin kolkkiin on vedetty sähköt ja valot, enkä osaa edes kuvitella millaista siellä on olla töissä ruukin alkuvuosina. Ei varmaan kovin paljoa kannattanut yrittää peseytyä työpäivän jälkeen.

Dynamiitin keksiminen 1900-luvun alussa johti rautaruukin vaikeuksiin. Dynamiitin avulla raudan aikaansaaminen oli niin paljon tehokkaampaa, ettei järvimalmin louhinta enää ollut taloudellisesti kannattavaa. Ruukin johdon piti keksiä nopeasti uusi strategia ja rautaruukkitoiminta vaihdettiin valimo- ja konepajatoimintaan.

Tehdas alkoi valmistaa vesijohtoviemäriputkia. Haapakosken ruukilta ovatkin peräisin Turun kaupungin ensimmäiset viemäriputket. Talvi- ja jatkosotaan lähti tehtaalta 700 000 kranaattia ja Haapakoskella valmistettiin myös sotakorvaustuoteita.

Kaiken kaikkiaan Haapakosken ruukin tarina on monivaiheinen ja kiinnostava. Opaskierroksella riitti kuultavaa ja nähtävää. Myös itse miljöö on poikkeuksellinen, sillä ruukin useat kansainväliset omistajat ovat aikojen saatossa jättäneet oman puumerkkinsä ympäristöön.

Vanha kylänraitti, hiekkatie, oli tunnelmallinen kokemus kuumana kesäpäivänä. Joen ja kosken partaalle aikoinaan istutetut upeat jalavat olivat aavistuksen eksoottisia, ja kylänraitin maisema ei juurikaan liene muuttunut sataan vuoteen, mitä nyt puut ovat kasvaneet ja vankistuneet. 1920-luvulla rakennettu konttorirakennus on varmasti aikoinaan herättänyt kunnioitusta kyläläisissä.

Haapakosken ruukin aikoinaan valmistamista tuotteista on koottu hauska taideteos ruukin pihalle kunnioittamaan kaikkia niitä, jotka ovat tehneet työtä Haapakosken ruukilla. Joku taisi lohkaista, että taideteos oli realistinen: työläisen vatsa on aina tyhjä.

Pieniä kaupunkeja Baijerissa

Haaveilin vuosia siitä, että pääsisin automatkalle Saksaan, erityisesti sen hurmaaviin pieniin kaupunkeihin. Viisi vuotta sitten sain sitten tilaisuuden vierailla Mosel-joen laaksossa Lounais-Saksassa. Ihastuttava jokireitti johdattaa halki viiniköynnöspeltojen ja pienten ristikkotalokaupunkien. Matkalla oli paljon nähtävää ja koettavaa, linnoja ja viinimaisteluita.

Toissa kesänä pääsin ajelemaan Etelä-Saksassa, Baijerissa, ja löysin sieltäkin söpöjä pikkukaupunkeja (saksalaisilla on tämä idyllisten pikkukaupunkien juttu selvästi hanskassa).

Ensimmäisenä kävimme Rothenburg ob der Tauberissa. Olin bongannut vuosikymmeniä aikaisemmin lehtiartikkelin siitä, että siellä on ympäri vuoden auki oleva joulumuseo. Kaupunki vaikutti artikkelissa niin taianomaiselta, että se valikoitui kohteeksemme.

20190702_130455

Rothenburg ob der Tauber on kaunis keskiaikainen vanhakaupunki, jonka nimi tarkoittaa suomeksi punaista linnaa Tauber-joen rannalla. Vanhat kaupungin muurit ovat ympäröivät kaupunkia ja erityisesti kaupunkiin johtavat portit ovat massiivisuudessaan upeita. Eläytyminen keskiajan elämään on helppoa ja tuntuu hassulta, että siellä asuu ja elää ihan nykyaikaista elämää runsas 10 000 ihmistä. Vanhojen kujien varrelta löytyy niin lasten päiväkoti kuin eläinlääkärikin.

Joulumuseo oli hauska elämys keskellä kesää ja herätti paljon muistoja lapsuudesta. Monet joulukoristeet olivat suomalaiselle tuttuja, osittain varmaankin käytettävissä olleiden materiaalien johdosta mutta myös siksi että tavat ja tavarat ovat liikkuneet Suomen ja Saksan välillä tehokkaasti vuosisatoja. Todellisen hämmennyksen aiheutti joulumuseon jälkeen avautuva joulukauppa (sinne toki pääsee myös ilman museon kiertämistä). Niin suurta joulukauppaa en ole aikaisemmin nähnyt, enkä usko, että toista sellaista lienee olemassakaan.

Kyseessä on Käthe Wohlfahrtin lippulaivajoulukauppa. Moni Saksan kävijä tunnistaa ehkä nimen tai heidän logonsa, sillä heillä on edustus monilla joulumarkkinoilla Keski-Euroopassa. Käthe Wohlfahrt ei ole ihan yhtä vanha kuin meidän suomalaisten oma 97-vuotias Weiste mutta ei 57-vuotias Käthe Wohlfahrt jää myöskään kauaksi perinteikkyydessä.

Rothenburg ob der Tauberin joulukauppa on uskomattomat 1 500 neliötä suuri. Kaupassa on valokuvaus kielletty, mutta tästä linkistä näkee satumaisen kuvan kaupan pääaulasta. Kuva tuntuu epäaidolta, mutta juuri tuolta siellä näytti! Kauppa oli ihana nähdä ja kokea, kun olen joulufani. Täytyy kuitenkin myöntää, että ostokseni jäivät aika laihoiksi, sillä välttelen turhaa tavaraa ja valitsen ostokseni tarkasti.

20190702_172050

Joulukauppaa kierrellessä kului aika kauan, mutta sen jälkeen ehdimme vielä käydä rikosmuseossa, joka esitteli mm. keskiaikaisia rangaistuskeinoja. Museossa oli näytteillä paljon aiheeseen liittyvää rekvisiittaa, mutta se ei ollut kovin nykyaikainen interaktiivisuudessa ainakaan pari vuotta sitten. Museo ei tuonut minulle erityisesti uutta tietoa. Nyt heillä näyttää olevan aika hienot nettisivut, joten voi olla, että englanninkielistä materiaalia ja interaktiivisuutta on lisätty.

Jos vierailet Rothenburg ob der Tauberissa, maista matkallasi paikallista leivonnaista ”lumipalloa”, (Schneeball). Se on uppopaistettu taikinasuikalepallo, joka on koristeltu suklaalla tai sokerilla. Herkullinen leivonnainen! Herkuttelua voi sulatella kiipeämällä Röderturm-torniin 61 metrin korkeuteen. Sieltä näet yli koko kauniin kaupungin.

Kuulin vasta jälkeenpäin, että Rothenburg ob der Tauber on toiminut kulisseina monelle elokuvalle. Esimerkiksi elokuvaa Harry Potter ja kuoleman varjeliukset 1 ja 2 on kuvattu siellä!

Toinen kaunis pikkukaupunki Baijerissa on Dinkelsbühl, jossa vierailimme seuraavana päivänä. Se on Rothenburg ob der Tauberiin verrattuna vähän vaatimattomampi mutta silti kaunis kaupunki. Dinkelsbühlissä on vähemmän turisteja ja siksi mukavan rauhallinen ja seesteinen tunnelma. Kävellen sai parhaan kuvan kaupungista, vaikka autollakin olisi päässyt kaupungissa ajelemaan. Autojen läsnäolo pienillä kaduilla häiritsikin enemmän kuin Rothenburg ob der Tauberissa.

20190703_113029

Lukemani mukaan Dinkelsbühl antaa hyvän kuvan siitä, miltä saksalaiset kaupungit näyttivät 1400-1600-luvulla (jos unohtaa autot). Tällainen aikamatkailu on kiinnostavaa! Jos historia ja kirkot ovat lähellä sydäntä, Dinkelsbühlissä löytyy nähtävää. Sen sijaan shoppailua varten Rothenburg ob der Tauber on parempi kohde, sillä sen kujilla oli toinen toistaan hauskempia putiikkeja. Toki niitä oli jonkin verran myös Dinkelsbühlissä.

20190703_115128

Tietämättäni tulin valinneeksi reissulleni kaksi kolmesta erityisen historiallisesta kaupungista Baijerin romanttisen tien varrella. Kolmas on wikipedian mukaan Nördlingen. Nämä ovat Saksan kolme ainutta kaupunkia, joiden keskiaikaiset kaupunginmuurit ovat säilyneet nykypäivään. Jos siis satut ajelemaan tuolla suunnalla, kannattaa käydä myös Nördlingenissä.

Matkakaipuuni Saksan pieniin kaupunkeihin tuli tyydytettyä ja vaikuttaa siltä, että seuraava tällainen maakaipuuni kohdistuu Kreikkaan. Olen sitä jo pari vuotta kärvistellyt. Kreikan värit, meren välke, auringon paahde, ystävällliset ihmiset ja herkullinen ruoka vetävät puoleensa. Voi hyvin olla, että ensimmäinen ulkomaanmatkani koronan jälkeen kohdistuu siis Kreikkaan.

Kesäretki Hvitträskiin

Arki palasi niin että pätkähti. Sitten viime kirjoitukseni on ehtinyt kesäloma loppua ja rajoitettu korona-arki alkaa. Se lamaannutti elämästäni tehokkaasti suurimman osan luovasta toiminnasta, joksi tämän kirjoittamisenkin lasken. Hampaat olen muistanut pestä ja töissä käydä.

Ensin ajattelin, että näin pitkän tauon jälkeen minun pitäisi kirjoittaa siitä mitä tauon aikana tapahtui (ulkoisesti ei juuri mitään ja pään sisällä hyvin paljon), mutta jotta saan edes joskus julkaistua jotain, on nyt parasta palata vain normaaliin päiväjärjestykseen ja kirjoittaa jostain helpommasta.

Juttuideoita on tietokoneen muisti täynnä. Ehdin kesän aikana nähdä ja tehdä vaikka mitä hauskaa, josta riittää onneksi kirjoitettavaa, vaikkei koko talvena tapahtuisi mitään uutta. (Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy.)

Yksi mielenkiintoisimpia paikkoja, joissa kesällä kävin ja johon huomaan ajatuksissani usein palaavani, on Hvitträsk – tuo kirkkonummelainen kartano, jota Kansallismuseo tituleeraa kansallisromanttisen arkkitehtuurin helmeksi.

Rakastuin siihen ensi silmäyksellä.

20200703_143350

On hauska vierailla ylellisissä paikoissa, joissa ihmiset ovat asuneet. Usein katselen tiloja sillä silmällä, miltä tuntuisi nukkua tuossa sängyssä tai lukea kirjaa tässä takkahuoneessa, syödä iltaruokaa tuon pöydän ääressä tai viettää kaverien kanssa aikaa tässä olohuoneessa. Varsin usein myös totean, että ei kovin mukavaa. En mistään hinnasta muuttaisi sinne.

Hvitträsk oli toista. Ensimmäisessä varsinaisessa asuintilassa, tuvassa, rakastuin taivaansinisiin seiniin ja katon paneeleihin. Seuraavassa huoneessa ihailin lumoutuneena syvänsinistä takkaa sekä kattomaalauksia. Yläkerrassa ihastuin sokkeloisuuteen: rakastan erilaisia auloja ja käytäviä, epähuoneita. Myös näköalat Vitträsk-järvelle olivat hienot.

20200703_144053

Olin ollut hyvin tietämätön Hvitträskin olemassa olosta aiemmin. Nimi oli etäisesti tuttu, mutta aloitin tutustumisen siihen ihan perusteista. Siis mikä tämä paikka oikein on?

Hvitträsk on kolmen arkkitehdin yhteiluomus. Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen olivat perustaneet arkkitehtitoimiston vuonna 1896 (sama toimisto, joka suunnitteli Suomen paviljongin Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900!) ja päätyneet rakentamaan yhdessä kartanon, Hvitträskin, jonne he kaikki kolme muuttivat perheineen vuonna 1903. Kovin montaa vuotta he eivät kuitenkaan tällä kokoonpanolla Hvitträskissä ehtineet asua, vaan sillä on ollut monia eri asukkaita viime vuosisadan aikana.

Vuodesta 2000 Hvitträsk on ollut Kansallismuseon omaisuutta ja hyvä niin, jotta mahdollisimman moni pääsee ihailemaan upeaa rakennusta. Hvitträskin valoisassa ja korkeassa ateljeessä on valmistuneet mm. Helsingin rautatieaseman suunnitelmat. Hvitträskissä käydessä kannattaa muistaa vierailla myös puutarhassa.

20200703_145227

Olimme käymässä Hvitträskissä ystäväni Piikkipaatsaman kanssa (hänen bloginsa löytyy täältä) ja testasimme vierailullamme myös pihakahvilan. Kahvilan valikoima oli positiivinen yllätys, ottaen huomioon ettei alueella liikui juuri muita kuin museovieraita. Pieni huvila, jossa normaalisti on ravintola, on ymmärtääkseni parhaillaan kunnostettavana, joten vain pihakahvila on toiminnassa. Aukioloajat kannattaa tarkistaa ennen vierailua ja sovittaa käynti yhteen niin, että pääsee nauttimaan herkullisista pullakahveista.

20200703_151114

Kaunis ja idyllinen Fagervik

Inkoossa, tunnin ajomatkan päässä Helsingistä, sijaitsee monelle tuntematon mutta uskomattoman kaunis vanha rautaruukkimiljöö, Fagervikin kylä. Bongasin sen tutun Instagram-päivityksestä ja innostin ystäväni Leenan lähtemään sinne kanssani päiväretkelle.

Reissumme lähestyessä huomasin pian, että netissä ei ollut kovin paljoa ajantasaista tietoa alueesta. Inkoon sivuilta päädyin Fagervikin sivuille, joita ei oltu päivitetty viime kesän jälkeen. Aikani surffattuani erilaisilla sivustoilla totesin, ettei auta muu kuin soittaa Fagervikin kahvilaan ja tiedustella sieltä, miten museo mahtaa tänä kesänä olla avoinna. Sieltä kerrottiin ystävällisesti, että museo on auki heinäkuussa keskiviikkoisin ja lauantaisin klo 10-16. Myöhemmin opin, että pieni museo sijaitsee samassa rakennuksessa kahvilan kanssa, joten kahvilaan soittaminen olikin ihan järkevää.

20200703_111627
Kahvila ja museo

Fagervikin rautaruukki perustettiin jo vuonna 1646, kun tukholmalainen kauppias Carl Billsten sai luvan perustaa Fagervikin koskille malmin sulatusuunin. Tärkeän meriyhteyden lisäksi sen etu oli sijaita historiallisen Turku-Viipuri-tien varrella.

Alueen vanhimmat rakennukset ovat 1700-luvulta, sillä Isonvihan aikaan ruukkialue tuhottiin täysin. Sodan jälkeen Hisingerin veljekset ostivat rauniot ja kunnostivat ripeästi jäljellä olevat rakennukset ja laitteet. Ruukin punainen puukirkko on säilynyt 1730-luvulta. Sen pienet turkoosit urut ovat Suomen vanhimmat soittokunnossa olevat urut. Kirkko on avoinna yleisölle vain kiertokävelyjen sekä Inkoon seurakunnan musiikkihartauksien yhteydessä.

20200703_122354

Ruukin menestyksen vuosina se oli Pohjoismaiden ellei koko maailman suurin katto- eli läkkipellin tuottaja. Hisingerit laajensivat ruukkia ja 1700-luvun loppupuolella rakennettiin Fagervikin kartano. Se on kivinen rokokootyylinen nelikerroksinen rakennus, joka on edelleen suvun asuinkäytössä ja siten suljettu yleisöltä.

Kartanon täytyy olla sisältä varsin upea, sillä monessa huoneessa on edelleen käsinmaalatut pellavatapetit sekä alkuperäiset puu- tai kivilattiat. Sekä kuningas Kustaa III että keisari Aleksanteri I ovat yöpyneet kartanossa aikoinaan!

20200703_123450
Tie kartanolle

Fagervikiin tutustuminen kannattaa aloittaa jättämällä auto kahvilaa vastapäätä tien toisella puolella olevalle parkkipaikalle. Kahvilassa oli meidän vierailumme aikaan yllättävän paljon erilaisia tarjoiluja pienen kylän kahvilaksi, joten voin lämpimästi suositella viettämään siellä kahvi- tai teehetken. Kahvilan yhteydessä on myös pieni sisustustavarapuoti. Kahvila on nyt kesällä 2020 auki joka päivä klo 9-19.

Kahvilasta on ostettavissa 2,5 euron hintaan kopio alueen esittelystä. Se on informatiivinen ja sisälsi myös kartan alueesta. Kahvilalta kannattaa ensimmäisenä kävellä autotien viertä Inkoon suuntaan (asfalttitie) tutustumaan alueen opastauluun. Se sijaitsee lähellä paikkaa, josta kartanon puistotie alkaa. Siinä esitellään alueen historiaa ja rakennuksia. Lisäksi saat käsityksen siitä miten alueella kannattaa kiertää.

Kierrettyäsi ruukkikylän, palaa parkkipaikalle Ruukinkatua pitkin. Tätä ei kannata missata, sillä siellä on kauniita puutarhoja, joita vanhojen rakennusten kesäasukkaat upeasti vaalivat. Jos itse käyn Fagervikissä vielä uudestaan, aion tutustua myös Fagervikin hautausmaahan. Siitä lisätietoja löytyy tästä linkistä.

20200703_120929

Kauniina hiljaisena kesäpäivänä oli hienoa kiertää näitä vanhoja historiallisia paikkoja. Siksi oli lähes mahdoton kuvitella aluetta täydessä tohinassa: kauas kuuluvien kanki- ja nippuvasaroiden paukunta kumisi yötä päivää ja kosken virta pauhasi samalla kun hevoskärryt kuljettivat rautaa ja muita tuotteita kylään ja kylästä pois. Satamassa ruukin laivoihin lastattiin ja purettiin kuljetuksia ja kaikkea tätä tekemään tarvittiin tietysti suuri määrä työvoimaa perheineen. Kylässä on käynyt aikamoinen vilinä 1700-luvun lopulla.

20200703_121046

Kahvilan ovessa ilmoitettiin opastetuista historiallisista kävelyistä (1,5 h), jotka järjestetään keskiviikkoina 7. ja 15.7.2020. Kierrokset lähtevät kahvilalta osoitteesta Fagervikintie 1135 ja maksavat 15 euroa aikuisilta sekä 5 euroa 6-18-vuotiailta. Jos olet kiinnostunut osallistumaan, voit pyytää ilmoittautumistiedot minulta blogin Facebook-sivujen kautta.

Fagervik ei ole koko päivän kohde, joten jos haluaa, voi päiväretkeen yhdistää vaikkapa Mustion linnan tai Paavolan tammen. Me kurvasimme kotimatkalla Hvitträskin kautta. Siitä lisää toisessa postauksessa.

 

Jääkauden ja ihmisen kädenjälkiä Savossa (Varkaudessa ja Jäppilässä)

Kotimaan matkailu lienee tänä kesänä kova juttu muuallakin kuin tässä taloudessa. Löydät tästä postauksesta pari vinkkiä, jos matkasi suuntautuu Savoon Varkauden seudulle.

Alkuperäinen syy, miksi etsiydyin Varkauteen viime kesänä, oli Ehtan tehtaanmyymälä. Ehta by Dream Circus on suomalainen vaatevalmistaja, jolla on paitsi käytännöllisiä ja kestäviä vaatteita myös upeita kuoseja kankaissaan. Viime kesän vierailuni jälkeen vaatteiden jälleenmyyjien lista on kasvanut muun muassa Halosen myymälöillä, mutta tehtaanmyymälästä saattaa tehdä löytöjä kuten poistuvia tuotteita alennuksessa. Itse ostin lopulta neljä paitaa, joista olen tykännyt tosi paljon. Jos etsit päällesi jotain erilaista, kurkkaa Ehtan nettikauppaan!

20190612_144250

Ihan pelkästään Ehtaa varten en poikennut Varkaudessa. Kävimme samalla myös vohveleilla Torni-kahvilassa. Se on vanhaan vesitorniin perustettu näköalakahvila, josta on upeat maisemat Varkautta ympäröiville järville. Terassilla on puutarhatuoleja ja sohvia sekä kioski, josta saa monenlaista välipalaa. Kiva paikka!

Varkaudesta puolen tunnin ajomatkan päässä luoteeseen sijaitsee Jäppilän Kivikuru, jääkauden muotoilema pirunpelto. Se on vaikuttava nähtävyys ja sen ympäristössä voi tehdä pienen metsälenkin kivikkoisessa maastossa.

20190824_154155

Jos lähdet tieltä pois, varo nilkkojasi! Itse onnistuin sekä nyrjäyttämään nilkkani että rikkomaan puhelimeni lasin iskemällä sen kaatuessani kiveen. Kannattaa silti käydä kävelemässä metsässä, jotta saat käsityksen luonnonilmiön vaikuttavuudesta. Vuosituhannet ovat kasvattaneet sitkeitä puita kivikon lomaan ja ne kätkevät alleen suuren osan pirunpeltoa.

En ollut aiemmin nähnyt näin isoa pirunpeltoaluetta, joten en hämmästynyt lukiessani, että Kivikuru on Etelä-Suomen suurimpia. Alue on laaja ja sen toiselle laidalle on pystytetty esiintymislava ja katsomo. Akustiikka on varmasti Kivikurulla poikkeuksellisen hieno. Viereinen lampi on myös luonnontilassaan kaunis.

20190824_151942

Omat runolliset taitoni ovat aika olemattomat, joten lainaan tässä 100 Luontohelmeä -sivustoa:

100 000 vuotta sitten nykyisen Jäppilän alueella kävi aikamoinen ryske ja rytinä, kun mannerjää muodosti Jäppilään kivikurun. Myöhemmin jääkauden sulamisvedet huuhtoivat kivilaakson puhtaaksi. Tänä päivänä jylhän pirunpellon kivien välistä pistää esiin vanhoja männynkäppyröitä, joiden harmaat sävyt sulautuvat kauniisti muinaisten kivien harmauteen.

Jylhälle ja vaikuttavalle kivikurulle tuo vaihtelua kurun päässä oleva rauhallinen suolampi sekä kurua ympäröivät luonnontilaiset metsät. Metsän siimekseen jääkausi on paiskonut järkälemäisiä kiviä, jotka ovat kuin muinaisia muistomerkkejä. Tätä Etelä-Savon jääkauden jäännöstä kutsutaan myös Jäppilän Inariksi.

Lähde: http://100luontohelmea.fi/helmi/jappilan-kivikuru

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä vanha kansa tuumasi tästä paikasta ennen kristinuskon tuloa Suomeen. Kivikurun massiivisuus kun hämmentää nykyihmistäkin. Ukonkivet, kaksi päällekäin olevaa painavaa kivenmurikkaa ovat ilmeisesti toimineet jonkinlaisena kirkkona, mikä on helppo uskoa. Aikamoinen voima on näitä kiviä aikoinaan liikutellut!

Koronapäiväkirjat vol. 3

Elämä täällä on asettunut uomiinsa. Vappupäivänä tuli täyteen 50. päivä omaehtoisessa karanteenissa. Se tuntuu käsittämättömältä määrältä. Päivät ovat alkaneet muistuttaa toisiaan siinä määrin, että varsin usein joudun aktiivisesti muistelemaan mikä päivä nyt onkaan menossa. Näin siitä huolimatta, että työpäivinä sentään erilaiset kokoukset rytmittävät aikaani ja periaatteessa tekevät päivistäni hyvinkin erilaisia. Silti kaikki on samanlaista.

20200422_122232

Teen lähes päivittäin kävelylenkkejä, joista en edelleenkään pidä, mutta niihinkin tottuu. Olen tässä 1,5 kuukauden aikana kävellyt niin paljon, että vanha ystäväni kantapääkipu (plantaarifaskiitti) on jälleen aktivoitunut. Toivottavasti se karkottuisi pienellä levolla ja ahkerilla venytyksillä. Tilanne ei liene vielä kovin paha.

Onneksi kotijumppa ei ole ikinä ollut näin helppoa: netti on täynnä ohjeita ja vinkkejä erilaisiin liikkeisiin. Esimerkiksi Instagramissa valmentaja Kanerva Ahonala esittelee mittavan kokoelman kuntoa vahvistavia liikkeitä. Iloa ja innostusta päiviini on myös tuonut Fredan hyvinvointikeskuksen Herbalife-yhteisö. Siinä on kyllä sellainen porukka että. Olen älyttömän iloinen, että olen löytänyt heidät elämääni.

En ole varmaan ikinä kiinnittänyt tällä intensiteetillä huomiota kevään etenemiseen luonnossa. Olen kiertänyt kotitaloni semiboheemia pihaa ja löytänyt sieltä ihan uusia, kummallisiakin, juttuja (nuorista kasvuvaiheen saniaisista tulee mieleen mangustit, merihevoset ja avaruusoliot). Olen tarkkaillut ikkunastani koivun lehtien puhkeamista ja kaivanut kännykän taskustani kuvatakseni tienreunan valkovuokkomerta (onko niitä aikaisempina vuosina ollut näin valtavasti?). Kirsikan- ja omenankukat eivät ole aikaisemmin olleet minun juttuni, mutta nyt tuijottelen niitäkin.

20200502_170544

Tekemisen puutetta en ole kokenut. Päinvastoin. Yhdessä vaiheessa jopa jännitin leikilläni loppuuko tämä ennen kuin olen saanut kaiken tehtävälistallani olleen tehtyä. Huomaan kovin monesta asiasta ajattelevani, että jos en NYT tässä maailmantilanteessa saa asiaa tehtyä, en sitten koskaan. Sen nojalla olen saanut tartuttua moneen keskeneräiseen ”parempia aikoja” odottaneeseen asiaan. Siis uhkaamalla itselleni, että rajoitustoimien päättyessä keskeneräinen asia heitetään pois ellei siinä ole tapahtunut edistystä.

Suursiivoukseni valmistui viime viikolla. On ihanaa, kun kaappeissa vapautui tilaa näin kesän kynnyksellä. Tai olisi, jos pääsisin kuljettamaan tilaa vapauttavat tavarat uusiin koteihinsa. No, kaikki aikanaan. Kaiken puuhan lomassa, ennen, välissä ja jälkeen, olen katsonut Frendit-sarjaa alusta saakka ja kikattanut ääneen sen vitseille. Kymmenen tuotantokautta silkkaa komediaa.

20200430_170523
Raparperiä tuloillaan

Nämä seitsemän viikkoa on aikahorisonttini ollut epätavallisen lyhyt. Olen miettinyt lähinnä kuluvaa ja seuraavaa viikkoa, kun sitä pidemmästä tulevaisuudesta on ollut niukasti tietoa. Nyt huomaan, että lähestyvä kesä ja loma ovat hiipineet mieleen. Kun ulkomaan reissut näyttävät epävarmoilta, kaikenlainen kotimaan matkailu on alkanut kiinnostaa, jos rajoituksia puretaan kesäksi. Vierailisiko tänä kesänä vaikka japanilaisessa majatalossa Pukkilassa tai kokeilisiko viikon verran asumista toisessa kaupungissa. Elämä jatkuu.

Mistä on ihana tyttöjen viikonloppu Tallinnassa tehty?

Kerkesimme ystävieni kanssa viettää viikonlopun Tallinnassa ennen kuin maailma meni koronasta hyrskynmyrskyn. Sepä vasta oli ihana reissu! Tyttöjen viikonloppu on aina täynnä höpöttelyä, hassuttelua ja upeaa seuraa. Tallinna tarjoaa tällaiselle mainiot puitteet.

Olemme ottaneet perinteeksi vuokrata asunto Airbnb:stä, jotta saamme käyttöömme yhteisen olohuoneen, jossa löhötä ja lueskella joukolla lehtiä, sekä keittiön, jossa syödä välipalaa ja poksautella skumppapulloja. On kiva, kun samalla rahalla saamme useita makuuhuoneita ja enemmän tilaa kuin yksittäiset hotellihuoneet.

Itse pidän myös persoonallisista sisustuksista. Vanhassa kaupungissa on ihania asuntoja, joista on upeita näkymiä yli vanhan kaupungin.

IMG-20200228-WA0006

Jossain vaiheessa koittaa päivä, jolloin Tallinnan lautat ovat jälleen täynnä iloisia matkustajia. Sitä silmällä pitäen seuraavassa viisi suositusta, jotka jäivät minulle käteen tästä reissusta: yksi ravintola, yksi kahvila, kaksi museota ja kauppakeskus.

Ihanin ravintolailta tuli vietettyä Stenhusissa. Se sijaitsee vanhassa kaupungissa viiden tähden Schlössle-hotellin alakerrassa. Sijainti kellarissa on käytetty upeasti hyväksi sisustamalla tila tunnelmalliseksi takkahuoneeksi. Ravintolassa on luonnonkiviseinät, joiden kanssa sopivassa kontrastissa on suuri takka ja lukuisat kynttilät. Palvelu on ensiluokkaista ja ystävällistä. Totesinkin ystävilleni, että nyt taidettiin tulla minun ravintolaani.

20200229_192624

Mielipiteeni vahvistui ja hymyni leveni mitä pidemmälle pääsimme illallisessa.  Maut olivat sopusoinnussa ja mukava yllätysmomentti sisältyi kaikkiin annoksiin. Ravintolan ruokalista on sittemmin jo vaihtunut, joten en käy tarkemmin läpi mitä söin. Koko seurueemme oli kuitenkin tyytyväinen saamiinsa ruokiin. Kolmen ruokalajin ja keittiön tervehdysten jälkeen ei myöskään kukaan jäänyt nälkäiseksi. Bravo, Stenhus, bravo!

Uusi kahvilabongaus löytyi aivan asuntomme vierestä. Tassikoogid Kohvik sijaitsee osoitteessa Olevimägi 11 ja siellä on tarjolla itse tehtyjä macaroneja sekä kuppikakkuja. Kävin siellä pariinkin otteeseen ja kuppikakut olivat todella herkullisia. Teevalikoima oli vähän erikoinen, sillä se sisälsi lähinnä yrttiteelaatuja, vaikka vieressä on hyvä teemyymälä. Mielenkiintoinen kokeilu joka tapauksessa.

20200301_112656

Pyöriessäni yksin vanhassa kaupungissa kävelin sattumalta KGB:n vankisellimuseon ohi. Se on ollut pitkään käyntikohteideni listalla, joten hetken tuumailtuani päätin poiketa sisään kun se kerran oli mahdollista. Kyseessä ei ole niinkään museo vaan muistomerkki viime vuosisadan kauheuksille.

Osoitteessa Pagari 1 oleva talo toimi vuodesta 1940 lähtien Neuvostoliiton KGB:n esitutkintavankilana, jonka kellariin rakennettuihin vankiselleihin suljettiin maanpetturuudesta epäiltyjä virolaisia.

20200228_142251

Talon seinät ovat nähneet silmitöntä kidutusta, joten onneksi seinät eivät osaa puhua. Museo ei ole herkille, mutta näyttelyssä ei oikeastaan käsitelty kovin paljoa karmeita yksityiskohtia. Siksi museo on minusta enemmänkin tärkeä muistomerkki kuin tapahtuneiden kauheuksien esittelijä.

Koskettavinta oli nähdä ja kuulla videolta nuoren virolaisen miehen kertomus omista isovanhemmistaan, joista toinen joutui karkotetuksi Siperiaan. Perheen tarina on koskettava ja kovin surullinen. Vuosikymmeniä sitten tehdyillä julmuuksilla on pitkät jäljet perillisten elämässä.

Ystävien kanssa olimme sopineet, että menemme yhdessä katsomaan Monet2Klimt-näyttelyn vanhaan Helios-elokuvateatteriin. Etukäteen en todellakaan tiennyt mitä odottaa, mutta koska pidän kovasti impressionistisesta taiteesta sekä uusista kokemuksista, kiinnostuin tästä nopeasti.

IMG-20200321-WA0008

Kyseessä on runsaan puolen tunnin esitys, jossa kuullaan kaunista klassista musiikkia sekä nähdään upeita impressionistisia taideteoksia Van Goghilta, Klimtiltä ja Monet’lta. Liikkuva kuva ympäröi katsojat joka puolelta muodostaen ihan oman maailmansa. Yllä oleva valokuva ei tee oikeutta kokemukselle, joten kannattaa vilkaista tämä traileri.

Aluksi multimediaesityksessä tuli hassu olo: tästäkö maksoin 12 euron sisäänpääsymaksun. Vaikka en etukäteen tiennyt mitä odottaa, en nähtävästi ollut odottanut ainakaan tällaista näyttelyä. Pian kuitenkin oloni rauhoittui ja rentouduin todella. Vaihtuvat kauniit kuvat ja mielenkiintoinen musiikki veivät mukanaan. Hauska elämys!

Vielä viimeisenä vinkkinä Ülemisten ostoskeskus. Voin suositella sitä, jos shoppailu kiinnostaa. Siellä nimittäin on valtava määrä kauppoja ja se sijaitsee lyhyen matkan päässä vanhasta kaupungista. Ülemisteen pääsee kätevästi ratikalla tai kävellenkin. Me otimme taksin, joka maksoi noin kympin. Vaatekaappiin tuli mukavasti päivitettyä kevätvaatteita!

 

 

Koronapäiväkirja

Otsikko on tarkoituksella yksikössä ja ilman järjestysnumeroa. Toivon, että tämä on ainoa kirjoitukseni aiheesta, mutta en lupaa. Vaikuttaa nimittäin siltä, että tämä poikkeusaika ei ole päättymässä kovin pian.

Olen yhdeksättä päivää eristyksessä. Seuraavassa havaintojani tähän mennessä.

On ihan eri asia viettää vapaaehtoisesti aikaa yksin kotona kuin olla pakotettu siihen. Aivan eri asia.

Kun luolamiesaikana jengi lähti paniikissa juoksemaan, olisin juossut perässä ennen kuin selvittänyt mitä he juoksevat karkuun. Ne, jotka jäivät, eivät selvinneet. Kun kaupan vessapaperihylly oli enää puolillaan, tuli pakottava tarve ostaa paketti. Seuraavana päivänä luin lehdestä, että se on normaalia laumakäytöstä, joka on meillä DNA:ssa. Huh!  Oli helpottavaa kuulla, etten syyttä toiminut idioottimaisesti.

Eristyksen aluksi kaikki käpertyivät itseensä. Koko yhteiskunta kääntyi sisäänpäin. Yksineläjälle se on aika pelottavaa. Elina Keskisen runot ovat kantaneet ja antaneet lohtua. Seuraa Instagramissa @elinakesken tai Facebookissa Runoilija Elina Salminen.

Pelossa ei ole niinkään oleellista,
mitä pelkään tai miksi pelkään,
vaan kuka huolehtii minusta
silloin, kun pelkään.

Kesken – Elina Salminen

20190624_161752

Kun omaa napaa kiristää, en kykene jakamaan empatiaa muille. Alkuviikosta moni muukin löysi itsestään tämän kovin inhimillisen piirteen. Ehdin muutaman päivän kauhistella, tällaistako tästä poikkeusajasta tulee, kaikki vain huudetaan omaa kärsimystämme ja vertaillaan kenellä on kurjinta. Tulenko nyt näkemään ihmislajin pahimmat puolet.

Alkujärkytyksen jälkeen ihmiset ovat onneksi avanneet sydämensä uudestaan maailmalle ja osoittaneet välittämistä toisiaan kohtaan. Hienoja aloitteita on tehty somessa ja kaikki tämä upea solidaarisuus saa taas uskomaan ihmiseen uudelleen.

Olen kokenut sydäntälämmittävää välittämistä odottamattomilta tahoilta: ystävä tuli toiselta puolelta kaupunkia kävelyseuraksi kaupunginosaani ja työkaveri toi ison näytön ja muita arkea helpottavia tarvikkeita töistä.

Minäkin lupaan pian tulla rapsuttelemasta omaa napaani, mutta tarvitsen vielä hetken aikaa.

Vaikeinta on, kun ei saa halata ketään.

Ihminen sopeutuu lähes mihin vaan. Me ollaan käsittämättömän sopeutuvia.

Tämä koteihinsa suljettujen etätyöläisten video liikutti tänään.

Pysykää terveinä ja pitäkää sydämenne auki. ❤

20190725_153718

Suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön puolesta: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Minulla on ystävä, joka järjestää kaveripiirilleen vierailuja erilaisiin museoihin. Monesti kohteena on paikka, joka ei suuremmin mainosta itseään, joten olen päässyt käymään mielenkiintoisissa paikoissa, joihin en itse hoksaisi lähteä. Yksi tällainen oli tammikuun vierailu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Olen varmasti kuullut puhuttavan siitä aikaisemmin, mutta aivoni löivät aivan tyhjää sen kohdalla. En tiennyt siitä mitään.

Seuran tilat Hallituskadulla eivät varsinaisesti ole museo, mutta seuran historia on merkittävä. Se perustettiin vuonna 1831 vaalimaan suomalaista kulttuuriperintöä ja suomen kieltä. Itse asiassa sana kirjallisuus keksittiin seuran nimeä varten! Seuran perustivat kaksitoista merkittävää yliopistomiestä, mm. Elias Lönnrot, ja heidän nimensä on maalattu muistoksi SKS:n upean aulan kattoon.

20200206_170627

Seuralla on ollut merkittävä rooli suomalaisessa kirjallisuudessa. Se julkaisi ensimmäisenä suomenkielisen romaanin, joka oli mikäs muu kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä vuonna 1870. Sitä ennen seura oli jo julkaissut Lönnrotin keräämän Kalevalan, jonka runojen keruumatkoja seura myös tuki rahallisesti.

Vuosien varrella seuran tehtävänkuva on muuttunut suomen kielen ja kulttuurin vahvistuessa. Alunperin se perustettiin kansakunnan rakentajaksi ja suomen kielen kehittäjäksi. Nykyisin seura on tieteellinen muistiorganisaatio, joka koostuu viidestä osasta:

  • Arkisto: suomalaisen perinteentutkimus ja kirjallinen kulttuuri
  • Kirjasto: tavallinen kirjasto sekä kulttuurien tutkimuksen tieteellinen erikoiskirjasto
  • Tutkimusosasto: tutkimustyö sekä tukipalvelut tutkijoille
  • Kustantamo: humanistisen alan tieteellinen ja tietokirjallisuuden kustantamo
  • Fili: kirjallisuuden vientikeskus

Suurin osa palveluista sijaitsee vuonna 1890 valmistuneessa komeassa talossa Kruunuhaassa, vaikka talo kävikin toiminnalle liian pieneksi jo 1940-luvulla. Talon upeaa aulaa pääsee ihailemaan vaikkapa vieraillessaan seuran kirjastossa aukioloaikojen puitteissa.

Samalla vierailulla kannattaa vilkaista myös talon arkistoon, vaikka ei itse tutkimustyötä tekisikään: sen sadat hurmaavat puulaatikot sisältävät käsittämättömän määrän viitteitä ja tietoa esimerkiksi perinteisistä arvoituksista ja syntytaruista. Aivan ihastuttava paikka!

20200206_174121

Koska nykyhetki tulee jäämään historiaan kuten kaikki muutkin hetket, seura pyrkii tallentamaan kappaleita nykyajasta. Tällä hetkellä suomalaisilta kerätään kirjoituksia muun muassa pendelöinnistä, höntsäilystä ja painajaisista. Tällainen nykytiedon kerääminen on ajatuksena jännittävä. Aineisto voi olla mittaamattoman arvokas jollekin tutkijalle tulevaisuudessa, mutta mitähän mahtavat tutkijat sadan vuoden päästä ajatella meidän elämästämme.

Tutustuminen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan oli todella mielenkiintoinen ja sivistävä. Seuran merkitys suomalaiselle kulttuurille on edelleen suuri, vaikka sen tehtävät ovat vuosien saatossa muuttuneet suuresti. Hienoa, että meillä on tällainen taho, joka tukee suomalaisen kulttuurin tutkimusta.