Vaihtelua arkeen Vuokatista

Huhhuh, edellisestä postauksesta vierähti varkain viikkokausia, vaikka vakaa aikomus joka viikko oli kirjoittaa ”huomenna tai ylihuomenna”. Uusi koronakevät on ottanut veronsa. Samaistun etätyöläisenä kovasti Raisa Omaheimon Ylelle kirjoittamaan kolumniin: ”Meillä ei ole kuin tämä epävarmuus ja samankaltaisiksi puuroutuvien päivien nauha”. Kognitiiviset taidot ovat suurella koetuksella ja työpäivän jälkeen tarve tehdä jotain ”aivotonta” on kova. Se ei oikein sovi yhteen blogin kirjoittamisen kanssa.

Vastaiskuna etätyöapatialle yritän järjestää silloin tällöin vaihtelua puuduttavaan arkeeni. Tammi-helmikuun vaihteessa vietin pari viikkoa Vuokatissa. Maiseman vaihdos oli ihanaa! Kajaanissa ja Sotkamossa käydessäni muistin taas kuinka paljon nautin uusiin kaupunkeihin tutustumisesta.

Tein reissun ajan osittain etätöitä ja pidin myös muutamia vapaapäiviä. Työpäivien piristys oli päästä käymään kävelyllä hohtavan valkoisessa ympäristössä. Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka nopeasti ja hyvin jalkakäytävät aurattiin Vuokatissa. Tein parhaimmillaan 8 kilometrin kävelylenkkejä raikkaassa talvisäässä. Yllä oleva kuva on tunturin huipulta. Ihan noin lumista ei ollut alempana mutta kaunista sielläkin.

Vuokatti oli näin korona-aikaan hyvä lomakohde, koska siellä oli helppo pitää etäisyyksiä muihin ihmisiin. Varsinaista keskustaa ei juuri ole vaan matkailijat levittäytyvät suurelle alueelle. Myös ajankohta oli hyvä, sillä turistien määrä ei ollut liian suuri turvatoimista kiinnipitämiseen. Pysyttelimme pääasiassa omassa porukassa, mutta yhtenä iltana uskaltauduimme ravintolaan. Ravintola Ainoan turvajärjestelyt olivat kiitettävän hyvät ja saatoimme hyvillä mielin nauttia rauhallisesta tunnelmasta kauniissa ravintolassa. Ruoka oli tosi hyvää!

Suurin osa päivistä oli aika arkisia, töitä ja kävelylenkkejä. Arjen siirtäminen toiseen ympäristöön oli kuitenkin palkitsevaa ja piristävää. Toiveissa oli myös pystyä tukemaan paikallisia matkailuyrittäjiä taloudellisessa ahdingossa. Osittain siksi varasin paikan huskysafarille. Olin käynyt vastaavalla aikaisemmin Inarissa ja todennut, että se on paljon hauskempaa kuin miltä kuulostaa. Moni suomalainen kauhistelee safarin hintaa, mutta oma kokemukseni oli ensimmäisen kerran jälkeen se, että rekiajelu on jokaisen euron arvoista.

Vuokatissa huskysafareja tarjoaa Vuokatti Safaris, jonka ohjelmistossa on paljon muutakin talvi- ja kesäaktiviteettiä kuin huskeihin liittyviä. (Huomaa myös, että huskysafariin voi käyttää liikuntaseteleitä!)

Osallistuin Alfonsin metsäretkelle, joka kokonaisuudessaan kesti pari tuntia. Aluksi tarkistettiin osallistujien varusteet ja etsittiin jokaiselle sopivat tarvikkeet mahdollisesti puuttuvien tilalle. Koska retkellä ollaan epätavallisen kauan paikallaan ulkona, tulee helposti kylmä ja se taas pilaa hauskan kokemuksen. Itse lainasin lopulta tuulta pitävän haalarin ja kunnon saappaat, joiden alle mahtui villasukat. Myös käsineiksi otin paksut rukkaset järjestäjältä. Kun varusteet olivat kunnossa, seurasi lyhyt perehdytys huskytokan ajamiseen: miten jarrutetaan, miten toimitaan ylä- ja alamäissä, miten käännytään jne.

Sitten lähdettiin! Retkellä ajettiin 6 kilometrin pituinen reitti, jonka puolivälissä vaihdettiin kuskia. Toinen istui tokassa ja nautti maisemista. Kuskin sen sijaan oli oltava tarkkaavainen, etteivät koirat juosseet edellä ajavaa tokkaa kiinni ja että kaikki sujui kuten piti. Hauskaa! Huskysafarin koirat ovat työkoiria, joten rapsuttelu ja hellittely ei ole niille lähtökohtaisesti kovin palkitsevaa. Juokseminen sen sijaan on. Seurueen pysähtyminen oli niille kurjaa ja levottomimmat aloittivat välittömästi konsertin ja meinasivat väkisin lähteä juoksemaan.

Retken jälkeen saimme tutustua koiriin ja tarhan arkeen enemmän. Oli mielenkiintoista kuulla miten koiria aktivoidaan ja miten koirista huolehditaan. Lopuksi vielä saimme paistaa makkaraa tulella ja herkutella pullakahveilla. Pidin retkestä valtavasti!

Lopuksi vielä muutama vinkki Vuokattiin, jos olet huudeilla:

• Vuokatin vanhalle rautatieasemalle on perustettu hurmaava vohvelikahvila Wanha Asema. Vohvelit ovat herkullisia, kahvila tunnelmallisen vanhanaikainen ja puodista löytyy yhtä sun toista mielenkiintoista ostettavaa.
• Sotkamossa on Helle Visualsin kaunis puoti, jossa myydään paperituotteita ja vanerikoruja. Löysin sieltä paljon suloisia postikortteja! Tuen mielelläni paikallista ja Helle Visuals on sotkamolaisen muotoilijan perustama designyritys. Tarkista aukioloajat nettisivuilta, joilta löytyy myös verkkokauppa.
• Niin ikään paikallinen yritys on Vuokatissa Ninnimoi design. Sillä oli näihin päiviin saakka oma liike Vuokatin K-marketin yhteydessä, mutta liike suljettiin. Sen tyylikkäitä paperituotteita voi ostaa verkkokaupasta sekä Vuokatissa olevilta jälleenmyyjiltä. Tsekkaa lista nettisivuilta. Täältäkin mukaan tarttui hienoja postikortteja, joilla ilahdutan ystäviäni.
• Katinkullan kylpylä on monipuolinen paikka, kunhan koronaturvallinen vierailu on taas mahdollista. Se onnistuu olemaan hämmentävän oivallinen monelle erilaiselle kohderyhmälle. Ulkona on talvisin avantomahdollisuus ja tunnelmallinen savusauna.

Advertisement

Pikkujoulupatikalla

Osallistuin 10 kilometrin opastetulle patikointiretkelle nyt joulukuussa. En ole aikaisemmin retkeillyt tähän vuodenaikaan enkä varsinkaan ole aikaisemmin osallistunut opastetulle metsäretkelle, mutta koska tänä vuonna juuri mikään muukaan ei ole mennyt perinteisellä tavalla, ajattelin kokeilla myös tätä. Ja se oli kivaa!

Retken järjesti yritys nimeltä Katin Kontit, joka järjestää luontoretkien lisäksi kädentaitokursseja Espoossa. Katja vei meidät vaellukselle Nuuksioon Kaislammentien kääntöpaikalta. Saimme Katjalta etukäteen hyvät ohjeet mukaan pakattavista asioista. En olisikaan välttämättä hoksannut itse ottaa tarpeeksi lämmintä vaatetta mukaan taukoa varten.

Tuona päivänä oli pari astetta pakkasta, joten pysähtyessämme tuli äkkiä vilu. Lisäksi jos hikoilee yhtä helposti kuin minä, täytyy ottaa kuivia vaihtovaatteita monen tunnin talvivaellukselle. Tauolla oli mukava vaihtaa hiestä kastuneet pipo ja kaulaliina kuiviin. Siinä mielessä talviretkeily on vähän erilaista, kun varusteita täytyy olla vaihdettavaksi ja lisättäväksi.

Kävelimme Nuuksion suurimman suon reunamilla ja näimme monta kaunista lampea. Maisemat vaihtelivat avarista järvenselistä havumetsiin. Pitkospuitakin matkalle mahtui ja korkealle kalliolle kiipeämistä. Lammet ja järvet olivat jo jäässä ja ne kestivät uskaliaita retkiluistelijoita. Huurteinen maisema oli kaunis.

Pidimme tauon lammen laidalla kallion päällä. Katja oli varannut meille glögiä ja pienet fetapiirakat sekä suolaisia ja makeita makupaloja. Voi että ne maistuivat hyvältä ulkoilmassa!

Mietin etukäteen millaistakohan on opastetulla patikointiretkellä. Aikaisemmin olen retkeillyt vain omin päin merkittyjä polkuja pitkin. Tällä Katin Konttien opastetulla retkellä oli monia hyviä puolia.

• Ei tarvitse itse olla perillä reitistä tai missä ollaan. Voi vain nauttia matkasta.
• Pääsee opastettujen polkujen ulkopuolelle ilman omaa vaivannäköä (kartta, kompassi, reitin selvitys). Saatoin aika huoletta vain kävellä perässä.
• Koulutetulta oppaalta kuulee faktoja ympäristöstä. Tällä retkellä opin mielenkiintoisia asioita mm. tikoista ja puun lahoamisesta.
• Joku muu huolehtii eväistä. (Eväiden valinta on jotenkin tosi vaikeaa ja vaikka kotoa lähtiessä olisin tyytyväinen eväisiini, en ole sitä enää eväspaikalla.) Katjan eväät meille olivat herkulliset.
• Seura. Pienessä ryhmässä on hauska kulkea, jutella ja tutustua samalla uusiin ihmisiin.

Varsinaisia huonoja puolia en keksinyt kovin montaa. Opastetulle vaellukselle osallistuessa ei aikaa ja paikkaa voi päättää itse. Myöskään taukoja ei voi pitää aina juuri silloin kun itse haluaa, mutta kyllä Katja myös kyseli ja kuunteli meidän toiveita vaelluksella. Etenimme ryhmän toiveiden mukaan ja pidimme lyhyitä taukoja monessa kohtaa.

Kokemus oli tosi kiva ja voisin mielelläni osallistua Katin Konttien retkille uudestaankin. Muuten, jos vielä kaipaat joululahjaideaa, niin Katja myy myös lahjakortteja palveluihinsa. Tsekkaa ohjeet lahjakortin hankintaan mm. tästä postauksesta (esimerkkinä patikkaretki 20 €, kädentaitokurssi 35 € + paljon paljon muuta).

Kesäpäivä Vääksyssä

Aika moni ystävistäni vieraili viime kesänä Vääksyssä. Ensin ihmettelin sitä, mutta sen jälkeen kun loppukesästä minullekin tarjoitui mahdollisuus vierailla siellä, en enää ihmetellyt.

Vääksy on 130 kilometrin päässä Helsingistä, Lahden pohjoispuolella Asikkalassa (muistathan Asikkalan puiset rattaat -lorun?). Vääksyssä on vain vajaa viisituhatta asukasta, mutta varsinkin kesäisin kylässä on vaikka mitä nähtävää. Parhaiten Vääksyyn tutustuu kävelemällä, joten auto kannattaa jättää parkkiin johonkin keskusta-alueelle.

Suosittu nähtävyys kaikenikäisille on Vääksyn kanava, joka on edelleen käytössä yhdistäen Vesijärven ja Päijänteen. Se valmistui vuonna 1871 ja luulen, että se on ollut alkuunpaneva voima Vääksyn kylän synnylle.

Ihastuttava kahvila Kanavan helmi sijaitsee aivan kanavan vierellä. Tänä kesänä listalla oli muunmuassa suolaisia vohveleita. Yhdessä ystäväni kanssa jaoimme ison suomalaisen tapaslautasen. Vitriinissä oli lisäksi kauniita kakkuja ja tuoreita pullia.

Vatsat täynnä oli hyvä kävellä hiukan ja sulatella syömisiä. Suuntasimme Vääksynjokea pitkin muutama sata metriä Norrlinin puistoon. Se on satumetsämäinen ihastuttava puisto, jonka perusti 1800-luvun lopulla Johan Norrlin, pohjoismaisen kasvitieteen uranuurtaja. Hän keräsi laajoilta ulkomaanmatkoiltaa kasveja, jotka menestyvät suomalaisissa oloissa ja istutti niitä omaan puutarhaansa.

Monien vaiheiden jälkeen puisto kuuluu nykypäivänä kunnalle. Vääksyläiset tekivät vuosikymmen sitten suuren ja arvokkaan työn kunnostaessaan umpeen kasvaneen ryteikön. Tänä päivänä puistossa on söpöjä penkkejä ja hauskoja soppia ystävyksille vaihtaa kuulumisia tai rakastavaisille romanttisiin hetkiin.

Puiston jälkeen kävimme Ranskalaisessa kyläkaupassa, jossa vierähtikin tovi. Se on yhdistetty kahvila, herkkumyymälä ja muotiliike vanhassa vaaleanpunaisessa kivitalossa vuosisadan takaa. Paikka on hyvin kodikas ja viihtyisä.

Talon koko yläkerta on pyhitetty vaatteille ja alakerrassa on omistajan maahantuomia ranskalaisia ruokatuotteita kuten pateita, hilloja ja limonadeja. Valinnan vaikeushan siinä iski, mutta lopulta ostin mukaan kolme purkkia hilloa (persikka-, vadelma- ja mansikkahillot) sekä kesäisen keltaisen paidan, jota käytinkin ahkerasti loppukesästä.

Ensi kesänä olisi ihana yöpyä Vääksyn Apteekkimajoituksessa. Se sijaitsee rakennuksessa, jossa aloitettiin apteekkitoiminta jo vuonna 1905. Sitten olisi mahdollisuus kiertää Vääksyä ajan kanssa ja ehtisin vierailla myös hauskalta näyttävässä Lauran kaupassa ja tutustua mielenkiintoiseen Danielson-Kalmarin huvilaan. Ensi kesän reissujen suunnittelu on siis jo alkanut!

Luonnonihmeitä (ja kolme reseptiä)

Tästä mökkeilykesästä jäi kauniit muistot. Tulin viettäneeksi mökillä enemmän aikaa kuin keskivertovuonna – jotain hyvää tässäkin vuodessa. (Tämä ei todellakaan ole ollut mikään keskivertovuosi!)

Muutaman metrin päässä mökin ulko-ovesta on puu ja puussa linnunpönttö ja pöntössä pesi tänä vuonna talitiainen. Sain muutaman viikon ajan seurata lähietäisyydeltä iloista perhetapahtumaa. Tai no, iloiselta se ei kyllä näyttänyt: äiti-talitiainen ja isä-talitiainen kantoivat hiki hatussa ruokaa jälkikasvulleen, joka kurkku suorana kiljui pesässä.

Samainen pönttö on ollut hyvin suosittu aikaisempinakin vuosina, mutta minä olin nyt ensimmäistä kertaa kuulemassa pikkulintujen nälkäisen kiljunnan. Viikkojen kuluessa äänet kovenivat käsittämättömään voimakkuuteen. Kiljunta alkoi joka kerta kun jompikumpi talitiaisvanhemmista ilmestyi pöntön suuaukolle eli jopa muutaman minuutin välein.

Yritin kovasti seurata pönttöä, jotta pääsisin näkemään poikasten kotipesästä lähdön ja viimein selviäisi kuinka monta heitä siellä oli (äänistä päätellen aika monta). En kuitenkaan onnistunut näkemään sitä. Yhtenä päivänä vain havahduin siihen, että kiljunta oli lakannut.

Yksi viime kesän parhaista herkkuresepteistä oli Marttaliiton Instagram-postauksesta bongattu Saaran rapea kaurakakku. Parasta siinä oli mökkioloihin yksinkertaiset raaka-aineet ja se, että päälle sai laittaa mansikoita. Meitä syöjiä ei ollut montaa, joten tein vain puolikkaan kakun ja tein siitä yksikerroksisen: iso kaurakeksi kermavaahdolla ja mansikoilla, päällä mintunlehtiä. Toimi hyvin!

Kesällä tuli tehtyä luontoretkiä ja erityisesti tykästyin suomaisemiin. Suolla on niin valtavasti nähtävää! Suo myös muuttuu kovasti vuodenajan mukaan. Kesällä tupasvillat ovat hurmaavia pumpulipalloja tuulessa ja syksyn tullen karpalot alkavat värittää maastoa.

Tunnistan aika huonosti kasveja, joten latasin kännykkääni ilmaisen PlantNet-sovelluksen. Se kädessä kuljin pitkin maita ja mantuja skannaamassa eri kasveja ja opettelemassa niiden nimiä. Tutustuin muunmuassa tarhatyräkkiin, joka on kaunis monivuotinen koristekasvi, joka on jostain asettunut meidän mökin pihalle.

Yhdellä suoretkellä törmäsin varsin ilmeikkääseen toukkaan, joka myöhemmin paljastui mäntykiitäjän toukaksi. Hänen kuviointinsa muistutti minua viime vuosisadan lopun jakkupukumuodista.

Hiljalleen kesä kääntyi syksyksi ja satokausi alkoi. Tänä vuonna tuli valtavasti omenoita, joista valmistui pääasiassa hilloa. Suuri osa syötiin sellaisenaan, mutta yhden omenapiirakan leivoin. Minulla ei ole suosikkireseptiä, joten kokeilin tätä Myllyn Parhaan omenapiirakkareseptiä. Kermaviilitäyte teki piirakasta mehukkaan. Oikein pätevä resepti tulevillekin vuosille.

Grillikauden päätyttyä ja iltojen kylmennyttyä kokeilimme isäni Facebookista bongaamaa resepti-ideaa porsaan sisäfileestä.

Porsasta mustapippurituorejuustolla ja pekonilla
Tee porsaan sisäfileeseen syvä viilto, ainakin kolme neljäsosaa. Laita väliin mustapippurituorejuustoa (esim. Mustapekkaa tai vastaavaa tukevaa maukasta juustoa) ja kääri pekonin avulla liha tiukalle rullalle. Paista 200 asteisessa uunissa noin 45 minuuttia. Seuraa, että pinta ei pala. Paiston aikana voi nostella uunivuokaan muodostunutta nestettä lihan päälle. Tarkista lopuksi kypsyys siivuttamalla lihaa ja jatka paistamista tarvittaessa.

Tänä vuonna ruskaan on ehtinyt kiinnittää kunnolla huomiota. Tämä kaunis aika menee joka vuosi niin kovin nopeasti ohi, mutta nyt havahduin ajoissa väriloistoon. Syksy on lempivuodenaikani ja nyt uuden kirkasvalolampun ansiosta olen onnistunut myös säilyttämään energiatasoni ennallaan. Ihanaa!

Ulkoilua Nurmijärvellä

Olen suurimman osan elämästäni asunut Uudellamaalla, mutta Nurmijärvi ei ole jostain syystä minulle kovin tuttua seutua. Siksi oli erityisen hauskaa viettää siellä taannoin virkistyspäivää työkaverien kanssa. Olin ensimmäistä kertaa Seitsemän veljeksen vaellusreitillä!

Opastettu seitsemän veljeksen reitti on yhteensä 70 kilometriä pitkä ja se kulkee paitsi Nurmijärven myös Tuusulan ja Hyvinkään alueilla. Se on yhdensuuntainen eli jos saapuu autolla, täytyy samaa reittiä myös palata takaisin.

Me jätimme autot Myllykosken lähelle Siippoontien parkkipaikalle ja kävimme ensimmäisenä ihailemassa Vantaa-joen kosken kuohuntaa. Myllykoski on todennäköisesti saanut nimensä sen kohdalla sijainneista lukuisista myllyistä. Niitä on Myllykoskella ollut 1500-luvulta lähtien ja viimeisin purettiin maiseman tieltä vasta 1982.

Lähdimme suunnistamaan opasteiden perässä pohjoiseen, jossa 1,9 kilometrin päässä oli katos ja tulipaikka. Myös Myllykoskella oli muutama leiriytymispaikka, mutta me päätimme reippailla hiukan ennen eväiden syöntiä. Meillä kävi sillä tavalla huono tuuri päivän sään kanssa, että ilma oli aika epävakainen. Hyvää tuuria meillä oli siinä, että juuri kun saavuimme nuotiopaikalle, alkoi sataa. Säilyimme kuivana laavun katoksen alla.

Siinä oli oikein mukavaa ja tunnelmallista, joten viihdyimme pitkän tuokion rupatellen ja eväitä syöden. Jossain vaiheessa sade taukosi ja uskalsimme yrittää tulen sytyttämistä makkaran paistoa varten. Sopivasti kun makkarat oli paistettu, alkoikin jälleen sataa.

Ilma ei ollut reippailuystävällinen, joten jatkoimme vain lyhyen matkan eteenpäin ennen kuin käännyimme takaisin. Kävimme kääntymässä kohdassa, jossa silta johtaa polun Vantaa-joen yli.

Oli kivaa, että polku kulki lähellä jokea. Maasto oli vaihtelevaa eikä ollenkaan harmittanut, että samaa polkua piti kulkea takaisin. Matkalle oli rakennettu hyvät pitkospuut, joita pitkin oli helppo kulkea. Kovin esteetön reitti ei kuitenkaan ole, sillä nousuja ja laskuja oli jonkin verran. Toisaalta se toi myös reittiin mukavasti vaihtelua.

Jos retkeilet Myllykoskella, käy katsastamassa Siippoontien parkkipaikan koilliskulmassa oleva opaskartta. Siinä kerrotaan alueella olevasta tietoiskuja sisältävästä luontopolusta sekä opastetaan puulajipolulle. Meiltä jäi luontopolku tällä kertaa kiertämättä, mutta tietoiskut voisivat olla hauskoja bongata vaikka lasten kanssa retkeillessä.

Nurmijärven ja Myllykosken seudut ovat Suomen historian mittakaavassa hyvin perinteisiä maisemia ja tuntui hauskalta pohtia keitä kaikkia vuosisatojen saatossa on näitäkin polkuja kulkenut. Luen parhaillaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, jossa seikkaillaan tosiaan juurikin näillä seuduilla. Kirjan julkaisemisesta tuli muuten tänä vuonna 150 vuotta!

Päivä joella Pessin ja Illusian maisemissa

Kun ulkomaan reissut ovat olleet poissa kuvioista, on tullut tehtyä sellaisia retkiä, joille ei aikaisemmin muka ole löytynyt aikaa. Omalla listallani yksi sellaisista oli pidempi melontareissu, josta olen haaveillut pitkään.

Sille tuli tilaisuus kesäkuun helteisenä viikkona Etelä-Savossa, kun olin bongannut mainoksen kanoottien vuokrausfirmasta, Xstreamsistä. Kyseessä on Pieksämäellä tukikohtaansa pitävä yritys, joka järjestää opastettuja useamman päivän kanoottiretkiä pienryhmille. Lisäksi se vuokraa omatoimiretkeilijöille sup-lautoja ja kanootteja sekä talvisin lumikenkiä.

Tiesin, että idyllinen jokireitti kulkee Pieksämäen Naarajärveltä Kangasniemelle ja Xstreamsin esitteessäkin kerrottiin 6-8 päivän reissusta samaa väylää pitkin (120 km). Kivikauden ihminen (n. 3000 vuotta sitten) käytti samaa reittiä ja seudulta on löydetty jäännöksiä useista kivikautisista asumuksista.

Me halusimme kuitenkin tehdä vain yhden päivän omatoimisen kanoottiretken, joten sovimme Xstreamsin Kristianin kanssa lähtöpaikaksi Naarajärven Lomatrion rannan ja noutopaikaksi Porsaskosken myllyä edeltävän rannan. Melontamatkaa meille siis tuli yhteensä kolmisenkymmentä kilometriä.

Reitin upein osuus mielestäni tuli heti alussa ”ensimmäisellä suoralla”, kun meloimme kapeaa jokea pitkin viitisentoista kilometriä Niskanivun taukopaikalle. Jokimaisema levittyi ympärillemme ja ilmassa lenteli kymmeniä sudenkorentoja. Ei suinkaan samaa sudenkorentolajia vaan monia erilaisia upeissa väreissä!

Olimme kuin kuvitetussa Pessi ja Illusia -sadussa, jossa kirkas auringonvalo heijastuu ulpukoiden täplittämän joen pinnasta, ja kymmenet pikkuiset ja suuremmat hyönteiset leikkivät. Helteiden vuoksi vesi oli kuin linnun maitoa ja metsän siimeksessä oli tyyntä. Häkellyttävän voimakas luontoelämys!

Niskanivun taukopaikka oli meidän reitin ainoa ”kunnon” taukopaikka, johon uskalsimme kanootin kanssa rantautua. Siellä oli laavu, nuotiopaikka sekä ulkohuussi. Laavun ympäristössä on ollut yksi muinaisista asuinpaikoista. Vesi oli aikoinaan korkeammalla, ja joki oli leveämpi. Laavulla olleesta opastaulusta opimme, että entisajan ihminen on näillä seuduilla herkutellut kalalla, majavalla, hirvellä, ulpukan siemenillä ja vesipähkinällä. Puhutaan siis ajasta n. 1000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Niskanivun jälkeen alkoi väsymys painaa. Kolmekymmentä kilometriä on aika pitkä matka tottumattomalle. Jos nyt lähtisin uudestaan matkaan, sopisin noudon Niskanivulta ja nauttisin maisemista täysillä alkumatkasta kiirehtimättä. Mutta meillä oli vielä samanmoinen matka edessä, joten lyhyen tauon jälkeen laskimme kanootin takaisin vesille hyttysten hätyyttämänä.

Loppumatkasta ei ollut sopivia rantautumispaikkoja suoraan reitillämme, joten pidimme evästaukoja kanootissa. Yhdellä järvellä onnistuin myös käymään uimassa, kun tasapainotimme kanootin isojen kivien väliin. Uinti ei kyllä valitettavasti paljoa virkistänyt, niin lämmintä vesi oli. Jäipähän siitäkin hassu muisto sekä muutama mustelma kiviin osuneisiin jalkoihin.

Matkan varrelle sattui kaksi jännää kohtaa, pikkuruista koskea. Ei niitä ehkä voi oikeiksi koskiksi kutsua, mutta muutamia kiviä niissä oli ja vauhti kiihtyi hetkeksi. Jännittäviä ne tietysti olivat, koska pelko kivelle karahtamisesta ja kanootin kaatumisesta oli olemassa. Hienosti kanoottimme kuitenkin selvisi niistä ja oli hauskaa kokea ne.

Kanootin päivävuokra kuljetuksineen maksoi n. 70 euroa ja saimme Xstreamsin Kristianilta lainaksi kartan reitistämme, vesitiiviin tynnyrin, pelastusliivit, varamelan sekä kauhan siltä varalta, jos kanootti haukkaa vettä. Kartta oli reitillä tarpeellinen, jotta kolme järven ylitys onnistui ilman harhailua, mutta neljä jälkimmäistä oli mukana vain varmuuden vuoksi eivätkä joutuneet tositoimiin. Kuumana päivänä vettä kului paljon ja juotavan lisäksi meillä oli energiapitoisia eväitä.

Xstreamsin kanssa yhteydenpito ja vuokraus sujuivat loistavasti, ja Kristian ohjeisti meitä vielä reitistä ja melomisesta ennen lähtöä. Reissu oli kaiken kaikkiaan oikein onnistunut ja siitä jäi mukava kesämuisto ensi talveksi. Jokimaisema oli hieno elämys. Taidanpa lainata uudestaan kirjastosta Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -sadun Kristina Segercrantzin kuvittamana (julkaistu 2001)!

Jääkauden ja ihmisen kädenjälkiä Savossa (Varkaudessa ja Jäppilässä)

Kotimaan matkailu lienee tänä kesänä kova juttu muuallakin kuin tässä taloudessa. Löydät tästä postauksesta pari vinkkiä, jos matkasi suuntautuu Savoon Varkauden seudulle.

Alkuperäinen syy, miksi etsiydyin Varkauteen viime kesänä, oli Ehtan tehtaanmyymälä. Ehta by Dream Circus on suomalainen vaatevalmistaja, jolla on paitsi käytännöllisiä ja kestäviä vaatteita myös upeita kuoseja kankaissaan. Viime kesän vierailuni jälkeen vaatteiden jälleenmyyjien lista on kasvanut muun muassa Halosen myymälöillä, mutta tehtaanmyymälästä saattaa tehdä löytöjä kuten poistuvia tuotteita alennuksessa. Itse ostin lopulta neljä paitaa, joista olen tykännyt tosi paljon. Jos etsit päällesi jotain erilaista, kurkkaa Ehtan nettikauppaan!

Ihan pelkästään Ehtaa varten en poikennut Varkaudessa. Kävimme samalla myös vohveleilla Torni-kahvilassa. Se on vanhaan vesitorniin perustettu näköalakahvila, josta on upeat maisemat Varkautta ympäröiville järville. Terassilla on puutarhatuoleja ja sohvia sekä kioski, josta saa monenlaista välipalaa. Kiva paikka!

Varkaudesta puolen tunnin ajomatkan päässä luoteeseen sijaitsee Jäppilän Kivikuru, jääkauden muotoilema pirunpelto. Se on vaikuttava nähtävyys ja sen ympäristössä voi tehdä pienen metsälenkin kivikkoisessa maastossa.

Jos lähdet tieltä pois, varo nilkkojasi! Itse onnistuin sekä nyrjäyttämään nilkkani että rikkomaan puhelimeni lasin iskemällä sen kaatuessani kiveen. Kannattaa silti käydä kävelemässä metsässä, jotta saat käsityksen luonnonilmiön vaikuttavuudesta. Vuosituhannet ovat kasvattaneet sitkeitä puita kivikon lomaan ja ne kätkevät alleen suuren osan pirunpeltoa.

En ollut aiemmin nähnyt näin isoa pirunpeltoaluetta, joten en hämmästynyt lukiessani, että Kivikuru on Etelä-Suomen suurimpia. Alue on laaja ja sen toiselle laidalle on pystytetty esiintymislava ja katsomo. Akustiikka on varmasti Kivikurulla poikkeuksellisen hieno. Viereinen lampi on myös luonnontilassaan kaunis.

Omat runolliset taitoni ovat aika olemattomat, joten lainaan tässä 100 Luontohelmeä -sivustoa:

100 000 vuotta sitten nykyisen Jäppilän alueella kävi aikamoinen ryske ja rytinä, kun mannerjää muodosti Jäppilään kivikurun. Myöhemmin jääkauden sulamisvedet huuhtoivat kivilaakson puhtaaksi. Tänä päivänä jylhän pirunpellon kivien välistä pistää esiin vanhoja männynkäppyröitä, joiden harmaat sävyt sulautuvat kauniisti muinaisten kivien harmauteen.

Jylhälle ja vaikuttavalle kivikurulle tuo vaihtelua kurun päässä oleva rauhallinen suolampi sekä kurua ympäröivät luonnontilaiset metsät. Metsän siimekseen jääkausi on paiskonut järkälemäisiä kiviä, jotka ovat kuin muinaisia muistomerkkejä. Tätä Etelä-Savon jääkauden jäännöstä kutsutaan myös Jäppilän Inariksi.

Lähde: http://100luontohelmea.fi/helmi/jappilan-kivikuru

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä vanha kansa tuumasi tästä paikasta ennen kristinuskon tuloa Suomeen. Kivikurun massiivisuus kun hämmentää nykyihmistäkin. Ukonkivet, kaksi päällekäin olevaa painavaa kivenmurikkaa ovat ilmeisesti toimineet jonkinlaisena kirkkona, mikä on helppo uskoa. Aikamoinen voima on näitä kiviä aikoinaan liikutellut!

Reippailua Sipoonkorvessa

Pääsin retkelle Sipoonkorpeen! Näin autottomalle ja vallitsevassa tilanteessa julkisen liikenteen käyttämistä välttävälle kaikki mahdollisuudet päästä viittä kilometriä kauemmaksi omasta reviiristä ovat suuria ilon aiheita. 😀

Kävimme äitini ja siskoni kanssa kiertämässä Kalkinpolttajan luontopolun, joka itsessään on 4,8 kilometriä pitkä. Koska ulkoilualueet ovat näinä päivinä kovin suosittuja, emme edes yrittäneet läheisimmälle parkkipaikalle Kalkkiuunintielle, vaan veimme suosiolla auton Tasakallion parkkipaikoille. Se teki reippailullemme lisämatkaa yhteensä 2,4 kilometriä. Se ei haitannut ollenkaan, päinvastoin. Matka parkkipaikalta oli minusta tosi mukava ja varsinkin metsäosuus oli hauskaa juurakkoista polkua.

En ole aikaisemmin käynyt Sipoonkorvessa kävelemässä ja nytkin autossa vielä arvoimme kannattaisiko mennä jonnekin muualle, kun luontopolku ei kierrä järveä. Vesi on niin kaunis ja rauhoittava elementti luonnossa. Kierrettyäni nyt tuon Kalkinpolttajan polun voin sanoa, etten itse jäänyt kaipaamaan vesinäkymää. Reitti nousee monessa kohtaa korkeille kallioille, joista näkee pitkälle horisonttiin.

Vaikka autoista päätellen väkeä oli paljon, luontopolulla ei ollut vaikeuksia pitää etäisyyttä ihmisiin. Ainoastaan laavulla oli useampi seurue samaan aikaan. Viereiset kalliot antoivat kuitenkin tilaa kaikille seurueille pitää evästaukoa etäällä muista.

Maasto reitillä on todella vaihtelevaa. Kivikkoisia nousuja ja laskuja mahtuu reitin varrelle monta. Osa reitistä kuljetaan maalaistien laitaa, yksi pururadan kaltaista leveää käytävää, ja monessa kohdassa kävellään kallion päällä. Juurakkoisia polkuja piisaa mutta myös helppokulkuisia polkuja.

Pidin siitä, että maasto oli niin vaihtelevaa ja ajoittain haastavaa. Kiipesimme niin monet Metsähallituksen pystyttämät portaat, että sekosin laskuissa. Näin monipuolista maastopolkua en muista aikaisemmin kulkeneeni.

Reitillä on yksi esteetön osuus: Jos saa auton Kalkkiuunintielle ja lähtee kävelemään reittiä myötäpäivää pohjoisen suuntaan, voi esimerkiksi rattaiden kanssa edetä laavulle asti. Jos muistan oikein, esteetön reitti jatkui siitä vielä vähän pidemmällekin, mutta jossain kohtaa maasto muuttui taas hankalammaksi ja vaati ketterämpää liikkumista.

Reitti oli ilahduttavan hyvin opastettu. Kun seurasi viittoja, ei polulta voinut eksyä. Meidän keskittyminen tosin herpaantui yhdessä kohtaa ja harhauduimme oikealta polulta, mutta huomasimme sen jo parinkymmenen metrin päässä.

Muutenkin luontopolusta on selvästi pidetty hyvin huolta (hyväkuntoiset portaat ja muut fasiliteetit sekä paljon valmiita puita tulentekopaikalla). Myös parkkipaikoilta, tuolta Tasakallionkin kauempana sijaitsevalta parkkikselta, oli hyvät opasteet reitille. Karttaa ei pahemmin tarvinnut vilkuilla, vaikka kivahan se oli olla olemassa kännykässä varalla.

Vaikka kesä on vasta tuloillaan, näimme matkalla odottamattomia elonmerkkejä. Pikkuinen kyykäärme (oletettavasti viime vuoden vauvoja) jähmettyi varmaankin pelosta yhden polun laitamille, kun meitä edellä mennyt pariskunta koiran kanssa havaitsi sen. Mies nosti sen varovasti pitkällä kepillä ylös ja siirsi pois polulta. Siitä kyy sitten lähtikin luikertelemaan omiin bisneksiinsä.

Näimme myös vikkelän sisiliskon, joka kiiruhti polun yli. Uskomatonta ottaen huomioon kuinka paljon ihmisiä luontopolulla kierteli. Kuvittelisi, että ihmismassat olisivat karkottaneet kaiken liikkuvan piiloon. Valkovuokkomerien laidoilla näimme lisäksi iloksemme monia sinivuokkoja. Ihanaa, että ne eivät enää ole yhtä uhanalaisia ja harvinaisia kuin 30 vuotta sitten!

Tämä Kalkinpolttajan polku oli todella mielenkiintoinen luontoreitti ja tulen varmasti käymään siellä uudestaankin. Suosittelen lämpimästi!

Koronapäiväkirjat vol. 2

Niinhän siinä kävi, ettei se parin viikon takainen koronakirjoitukseni jäänyt ainoaksi. Tänään on 32. päiväni vapaaehtoisessa karanteenissa ja monesta uudesta toimintatavasta on tullut normi.

Käykö sinulle sitä, että TV:tä katsellessasi tai kirjaa lukiessasi huomaat ajattelevasi, että eihän noin saa tehdä: kätellä, halata tai matkustaa jonnekin? Itselleni on alkanut tulla näitä ajatuksia päivittäin. Yhtäkkiä kauhistun, kun TV-sarjan hahmo kertoo matkustavansa Jordaniaan (Yle Areenassa Le Bureau-sarjassa) tai kirjassa kerrotaan pakettimatkalle lähdöstä (Anna-Leena Härkösen Terveisiä pallomerestä -kolumnikokoelmassa).

Uusiin toimintatapoihin alkaa siis olemaan pelottavan tottunut jo näin lyhyessä ajassa. Totesin edellisessä koronapäiväkirjassa, että ihminen on sopeutuvainen, mutta en todella uskonut, että olemme näin sopeutuvaisia.

Hanikan luontopolulla Espoossa

Arjen pienet ilot ovat kasvattaneet mittasuihteitaan. Ostin pääsiäiseksi narsisseja ja tulppaaneita kotiinkuljetuksella ruokakaupasta ja tein vaatimattoman pääsiäisasetelman olohuoneen pöydälle. Harvinaista tässä taloudessa, mutta kovasti se toi iloa kun kaiket päivät kotona nyt hengaan.

Pääsin myös jokin aika sitten kaverin autokyydillä metsäretkelle. Olipa ihana päästä pois omilta kulmilta uusiin maisemiin! Luonto oli talven jäljiltä aika karussa kunnossa, mutta ilmassa oli kevään odotus. Auringon lämpö tuli saamaan päivänä minä hyvänsä tämänkin metsän jälleen kukoistamaan.

Kohteemme oli Espoon Soukassa Hanikan luontopolku, joka on noin viiden kilometrin pituinen reitti vaihtelevassa maastossa. Se ei ole esteetön vaan matkalla tulee esimerkiksi nousua kallioille, mikä oli meille oikein tervetullutta. Sai vähän sykettä nostettua ja harjoitettua tasapainoakin. Polun varrella on tervalepiköitä, kuusivaltaisia sekametsiä ja jopa parinsadan vuoden ikäisiä männiköitä.

Matkan varrella oli paljon pitkospuilla kulkemista, joten reitillä selvisi kohtuullisen kuivin jaloin. Pidin luontopolulle ripotelluista opastauluista, joista opin muun muassa että jäkälät ovat sienen ja levän yhteenliittymiä, jotka erillään vaativat kosteat elinolosuhteet mutta yhdessä sietävät äärimmäistä kuivuutta. Uusi tieto oli myös se, että muurahaispesien avulla voi päätellä ilmansuunnat, sillä muurahaiskeko on aina avoimempi etelän suuntaan, jotta auringon lämpö tulee hyödynnettyä parhaiten.

Espoon luontopolut on kerätty tälle sivulle, josta on helppo etsiä itselle mieleinen. Nuuksio on näinä päivinä ilmeisesti aika ruuhkainen, joten kannattaa pysytellä pienemmillä reiteillä.

Tilasin pääsiäiseksi neljän ruokalajin illallisen ravintola Kolmos3sta, joka tekee nyt noutoruokaa kun yli 10 hengen kokoontumiset on kielletty. En ole kovin hyvä esteettisissä asetteluissa, joten kattaukseni eivät todellakaan vetäneet vertoja ravintolaillallisille. Mutta Kolmos3n ruoka sen sijaan oli taattua tavaraa.

Alkuruoaksi oli valkoista tankoparsaa ja osterivinokasta hollandaisekastikkeella. Maistoin pienen tipan kastiketta samalla kun parsa ja sienet paistuivat paistinpannulla ja taisin jopa irvistää voimakkaan kirpeää makua. Hämmästyin kovasti, kun kastike kuitenkin maistui parsan kanssa taivaalliselta. Tämä on juuri se asia mitä fine-diningissa arvosta: joku, joka osaa, on yhdistänyt juuri tietynlaisia makuja tavalla, jota en itse ikinä osaisi.

Pääruoan pitkään haudutettu karitsa oli taivaallista ja juustolautasen porkkanapikkelsi tarjosi jälleen yllätyksen. Jälkiruoaksi oli Kolmos3n sekamelska, josta maistoin täyteläistä (jopa fudgemaista) suklaamoussea, sitruuna-vaniljakastiketta ja marenkia. Nautin kovasti siitä, että tällaisenakin aikana sain kokea ihanan makuelämyksen. Epätavallista oli se, että se tapahtui omalla kotisohvalla.

Kaunis lokakuu (eli hehkutusta ruskasta, unen tärkeydestä ja yksi kiva lohiresepti)

Pilvettömästä taivaasta, värikkäästä ruskasta ja huurteisesta maasta oli tämän vuoden lokakuu tehty. En tiedä kiinnitittekö huomiota, mutta Helsingissä oli erityisen kaunis lokakuu. Oli pitkään kuivaa, joten säästyimme mustuudelta ja märkien lehtien mössöltä, jotka minulle ovat rakastamani vuodenajan kääntöpuoli. Parasta on, kun niille joutuu luovuttamaan syksystä vain pienen palasen lopusta kuten tänä vuonna.

Pysähdyin monena lokakuisena aamuna työmatkalla ihastelemaan ja kuvaamaan ympärilleni levittynyttä kauneutta. Kännykkäni muisti täyttyi ruskasta ja huurteisuudesta. Tunsin kiitollisuutta kyvystä pysähtyä hetkeen ja ihailla vuodenajan vaihtumista. Iltaisin saimme nauttia upeista auringonlaskuista. Enpä muista milloin olen viimeksi tiiraillut taivaalle niin usein.

Kykyyn pysähtyä kauneuden äärelle on vaikuttanut kokeiluni nukkua aamuisin pidempään. Minulla on mahdollisuus vaikuttaa työaikoihini, joten päätin testata miltä tuntuisi alistua iltavirkkuuteen ja lopettaa pakottamasta itseäni aamuvirkkujen tapoihin. Omalle pääkopalleni nimittäin olisi parasta nukkua puolesta yöstä puoleen päivään. Koko aikuisikäni olen taistellut sitä vastaan.

Heräämisen myöhentäminen puolellatoista tunnilla on ollut yllättävän vaikeaa ja samalla sillä on ollut merkittäviä vaikutuksia vireyteeni. Vaikeuksia on tuottanut päivärytmin uudelleensuunnittelu. Ei ole ollut helppoa tottua siihen, että töissä on täysi tohina päällä kun itse saavun toimistolle. Hiljaiset aamun tunnit ovat päättyneet ja on jo kiire ensimmäiseen kokoukseen. Työpäivät pitenevät sitten loppupäästä, mutten jousta enää unesta.

Pari aamu-unen tuntia ovat auttaneet minua jaksamaan paremmin. Olen virkeämpi ja enemmän läsnä hetkissä. Väitän, että huomaan pientä vaikutusta myös muistissa ja kroppa ei enää aamupäivisin niin usein mangu hiilihydraatteja jaksaakseen. Lyhyt kokeiluni on muuttunut uudeksi tavaksi, jota yritän jatkaa yli talven.

Nautin lokakuusta muutenkin kuin työmatkoilla. Pidin muutaman vapaapäivän ja matkustin maalle. Tein muutaman metsävaelluksen uusilla seuduilla. Ensimmäisen tein alavilla mailla, jotka olivat kosteita ja osittain vedenpaisumuksen peitossa. Siitä viisastuneena tein seuraavan retken vähän korkeammalla sijaitseville poluille.

Eväänä minulla oli Kotikokin reseptillä valmistettua maailman parasta pannaria. Evästauot jäivät vain kovin lyhyiksi, kun Keski-Suomessa alkoi olla sen verran viileää, että kylmyys iski nopeasti penkillä istujaan. Teekään ei riittänyt lämmittämään riittävästi. Se ei haitannut. Oli mukava päästä saunomaan kävelyretken päätteeksi.

Vapaalla on myös hauska kokeilla uusia reseptejä. Tein ensimmäistä kertaa tätä Yhteishyvän mantelilohta. Tuli tosi hyvää! Parsakaalien rapeus pehmeän lohen ja mantelirouheen kanssa oli hyvä kombinaatio.

Mantelilohi

noin 700 g parsakaalia
200 g mantelirouhetta
3 rkl hienonnettua tilliä
2 tl raastettua sitruunankuorta
3 rkl rypsiöljyä
noin 700 g kirjolohifileetä
1 tl suolaa
1/2 tl rouhittua mustapippuria

Säädä uuni 200 asteeseen. Paloittele parsakaalit ja laita ne leivinpaperille pellille. Paista uunissa 10 minuuttia. Sekoita mantelirouhe, tilli, pestyn sitruunan raastettu kuori ja öljy.

Pyyhi lohifilee talouspaperilla ja laita pellille parsojen kanssa. Mausta filee suolalla ja pippurilla. Painele manteliseos päälle. Paista uunissa kunnes kala on juuri ja juuri kypsää eli 15-30 minuuttia.

Seuraavaksi suuntaan energiani jouluvalmisteluihin. Kaamosvalot laitoin jo ikkunaan helpottamaan tätä mustaa ja märkää aikaa. Ensi viikonloppuna aloittelen joulukorttiaskarteluja.