Tutustumassa Haapakosken ruukkiin

Viime kesän kotimaanretkilläni (niitä oli koronasta johtuen poikkeuksellisen paljon) bongasin sopivasti avointen ovien päivän Haapakosken vanhalla rautaruukilla. Se sijaitsee Haapakosken kylässä nykyisen Pieksämäen kunnan alueella.

En ollut koskaan kuullutkaan Haapakosken ruukista, minkä selittää se, että se ei ole ollut museokäytössä kovin kauaa. Sen rakennuksissa oli teollista tuotantoa vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2011. Sen jälkeen ruukkialue on ollut yksityisessä omistuksessa ja avoinna kävijöille vain muutaman kerran vuodessa.

Ruukin nykyinen omistaja on kunnostanut rakennuksia ja pyrkii säilyttämään upean kulttuurimiljöön hienona esimerkkinä Suomen teollistumisen alkuajoista. Ruukki sai alkunsa vuonna 1841, kun Johan Fredrik Molander anoi ja sai Suomen senaatilta Venäjän keisarin armollisella suostumuksella luvan perustaa rautaruukin. Ideana oli erottaa rautaa järvimalmista.

Kierroksella oli mielenkiintoista kuulla, miten järvimalmia saatiin ruukille ja miten siitä erotettiin rautaa. Aikamoinen prosessi se oli, kun ottaa huomioon aikakauden välineet! Ruukkialueella on jäljellä valtava harmaakivinen masuuni, jolla rauta sulatettiin järvimalmista. Ranskalaistyylinen masuuni (kuva alla) oli toiminnassa vuodesta 1859. (Edellinen masuuni rikkoutui ja päästi sulan raudan valumaan ulos aiheuttaen suuren tulipalon.)

Kun rauta oli saatu erilleen muusta aineksesta, siitä jatkojalostettiin paikanpäällä erilaisia tuotteita. Alkuaikoina valmistettiin mm. paistinpannuja, kolmijalkoja, erikokoisia alasimia ja hautaristejä.

Vanhat tehdasrakennukset olivat jänniä paikkoja. Lattiat olivat vieläkin täynnä mustaa rautapölyä ja oli tarkasti katsottava minne astuu. Nykypäivänä pimeisiin kolkkiin on vedetty sähköt ja valot, enkä osaa edes kuvitella millaista siellä on olla töissä ruukin alkuvuosina. Ei varmaan kovin paljoa kannattanut yrittää peseytyä työpäivän jälkeen.

Dynamiitin keksiminen 1900-luvun alussa johti rautaruukin vaikeuksiin. Dynamiitin avulla raudan aikaansaaminen oli niin paljon tehokkaampaa, ettei järvimalmin louhinta enää ollut taloudellisesti kannattavaa. Ruukin johdon piti keksiä nopeasti uusi strategia ja rautaruukkitoiminta vaihdettiin valimo- ja konepajatoimintaan.

Tehdas alkoi valmistaa vesijohtoviemäriputkia. Haapakosken ruukilta ovatkin peräisin Turun kaupungin ensimmäiset viemäriputket. Talvi- ja jatkosotaan lähti tehtaalta 700 000 kranaattia ja Haapakoskella valmistettiin myös sotakorvaustuoteita.

Kaiken kaikkiaan Haapakosken ruukin tarina on monivaiheinen ja kiinnostava. Opaskierroksella riitti kuultavaa ja nähtävää. Myös itse miljöö on poikkeuksellinen, sillä ruukin useat kansainväliset omistajat ovat aikojen saatossa jättäneet oman puumerkkinsä ympäristöön.

Vanha kylänraitti, hiekkatie, oli tunnelmallinen kokemus kuumana kesäpäivänä. Joen ja kosken partaalle aikoinaan istutetut upeat jalavat olivat aavistuksen eksoottisia, ja kylänraitin maisema ei juurikaan liene muuttunut sataan vuoteen, mitä nyt puut ovat kasvaneet ja vankistuneet. 1920-luvulla rakennettu konttorirakennus on varmasti aikoinaan herättänyt kunnioitusta kyläläisissä.

Haapakosken ruukin aikoinaan valmistamista tuotteista on koottu hauska taideteos ruukin pihalle kunnioittamaan kaikkia niitä, jotka ovat tehneet työtä Haapakosken ruukilla. Joku taisi lohkaista, että taideteos oli realistinen: työläisen vatsa on aina tyhjä.

Vaihtelua arkeen Vuokatista

Huhhuh, edellisestä postauksesta vierähti varkain viikkokausia, vaikka vakaa aikomus joka viikko oli kirjoittaa ”huomenna tai ylihuomenna”. Uusi koronakevät on ottanut veronsa. Samaistun etätyöläisenä kovasti Raisa Omaheimon Ylelle kirjoittamaan kolumniin: ”Meillä ei ole kuin tämä epävarmuus ja samankaltaisiksi puuroutuvien päivien nauha”. Kognitiiviset taidot ovat suurella koetuksella ja työpäivän jälkeen tarve tehdä jotain ”aivotonta” on kova. Se ei oikein sovi yhteen blogin kirjoittamisen kanssa.

Vastaiskuna etätyöapatialle yritän järjestää silloin tällöin vaihtelua puuduttavaan arkeeni. Tammi-helmikuun vaihteessa vietin pari viikkoa Vuokatissa. Maiseman vaihdos oli ihanaa! Kajaanissa ja Sotkamossa käydessäni muistin taas kuinka paljon nautin uusiin kaupunkeihin tutustumisesta.

Tein reissun ajan osittain etätöitä ja pidin myös muutamia vapaapäiviä. Työpäivien piristys oli päästä käymään kävelyllä hohtavan valkoisessa ympäristössä. Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka nopeasti ja hyvin jalkakäytävät aurattiin Vuokatissa. Tein parhaimmillaan 8 kilometrin kävelylenkkejä raikkaassa talvisäässä. Yllä oleva kuva on tunturin huipulta. Ihan noin lumista ei ollut alempana mutta kaunista sielläkin.

Vuokatti oli näin korona-aikaan hyvä lomakohde, koska siellä oli helppo pitää etäisyyksiä muihin ihmisiin. Varsinaista keskustaa ei juuri ole vaan matkailijat levittäytyvät suurelle alueelle. Myös ajankohta oli hyvä, sillä turistien määrä ei ollut liian suuri turvatoimista kiinnipitämiseen. Pysyttelimme pääasiassa omassa porukassa, mutta yhtenä iltana uskaltauduimme ravintolaan. Ravintola Ainoan turvajärjestelyt olivat kiitettävän hyvät ja saatoimme hyvillä mielin nauttia rauhallisesta tunnelmasta kauniissa ravintolassa. Ruoka oli tosi hyvää!

Suurin osa päivistä oli aika arkisia, töitä ja kävelylenkkejä. Arjen siirtäminen toiseen ympäristöön oli kuitenkin palkitsevaa ja piristävää. Toiveissa oli myös pystyä tukemaan paikallisia matkailuyrittäjiä taloudellisessa ahdingossa. Osittain siksi varasin paikan huskysafarille. Olin käynyt vastaavalla aikaisemmin Inarissa ja todennut, että se on paljon hauskempaa kuin miltä kuulostaa. Moni suomalainen kauhistelee safarin hintaa, mutta oma kokemukseni oli ensimmäisen kerran jälkeen se, että rekiajelu on jokaisen euron arvoista.

Vuokatissa huskysafareja tarjoaa Vuokatti Safaris, jonka ohjelmistossa on paljon muutakin talvi- ja kesäaktiviteettiä kuin huskeihin liittyviä. (Huomaa myös, että huskysafariin voi käyttää liikuntaseteleitä!)

Osallistuin Alfonsin metsäretkelle, joka kokonaisuudessaan kesti pari tuntia. Aluksi tarkistettiin osallistujien varusteet ja etsittiin jokaiselle sopivat tarvikkeet mahdollisesti puuttuvien tilalle. Koska retkellä ollaan epätavallisen kauan paikallaan ulkona, tulee helposti kylmä ja se taas pilaa hauskan kokemuksen. Itse lainasin lopulta tuulta pitävän haalarin ja kunnon saappaat, joiden alle mahtui villasukat. Myös käsineiksi otin paksut rukkaset järjestäjältä. Kun varusteet olivat kunnossa, seurasi lyhyt perehdytys huskytokan ajamiseen: miten jarrutetaan, miten toimitaan ylä- ja alamäissä, miten käännytään jne.

Sitten lähdettiin! Retkellä ajettiin 6 kilometrin pituinen reitti, jonka puolivälissä vaihdettiin kuskia. Toinen istui tokassa ja nautti maisemista. Kuskin sen sijaan oli oltava tarkkaavainen, etteivät koirat juosseet edellä ajavaa tokkaa kiinni ja että kaikki sujui kuten piti. Hauskaa! Huskysafarin koirat ovat työkoiria, joten rapsuttelu ja hellittely ei ole niille lähtökohtaisesti kovin palkitsevaa. Juokseminen sen sijaan on. Seurueen pysähtyminen oli niille kurjaa ja levottomimmat aloittivat välittömästi konsertin ja meinasivat väkisin lähteä juoksemaan.

Retken jälkeen saimme tutustua koiriin ja tarhan arkeen enemmän. Oli mielenkiintoista kuulla miten koiria aktivoidaan ja miten koirista huolehditaan. Lopuksi vielä saimme paistaa makkaraa tulella ja herkutella pullakahveilla. Pidin retkestä valtavasti!

Lopuksi vielä muutama vinkki Vuokattiin, jos olet huudeilla:

  • Vuokatin vanhalle rautatieasemalle on perustettu hurmaava vohvelikahvila Wanha Asema. Vohvelit ovat herkullisia, kahvila tunnelmallisen vanhanaikainen ja puodista löytyy yhtä sun toista mielenkiintoista ostettavaa.
  • Sotkamossa on Helle Visualsin kaunis puoti, jossa myydään paperituotteita ja vanerikoruja. Löysin sieltä paljon suloisia postikortteja! Tuen mielelläni paikallista ja Helle Visuals on sotkamolaisen muotoilijan perustama designyritys. Tarkista aukioloajat nettisivuilta, joilta löytyy myös verkkokauppa.
  • Niin ikään paikallinen yritys on Vuokatissa Ninnimoi design. Sillä oli näihin päiviin saakka oma liike Vuokatin K-marketin yhteydessä, mutta liike suljettiin. Sen tyylikkäitä paperituotteita voi ostaa verkkokaupasta sekä Vuokatissa olevilta jälleenmyyjiltä. Tsekkaa lista nettisivuilta. Täältäkin mukaan tarttui hienoja postikortteja, joilla ilahdutan ystäviäni.
  • Katinkullan kylpylä on monipuolinen paikka, kunhan koronaturvallinen vierailu on taas mahdollista. Se onnistuu olemaan hämmentävän oivallinen monelle erilaiselle kohderyhmälle. Ulkona on talvisin avantomahdollisuus ja tunnelmallinen savusauna.

Valohoitoa Hyvinkäällä

Tammikuu on minulle vuoden rankin aika. Vaikka optimistit kovasti hehkuttavat pitenevää päivää, eivät muutamat lisäminuutit valoa päivässä vaikuta kovin merkittävästi ainakaan minuun. Voisin edelleen mennä työpäivän jälkeen suoraan nukkumaan ja jatkaa yöunia kellon ympäri. Onneksi osaan jo luottaa siihen, että tämä helpottaa maaliskuussa ja aktiivisempi elämä voi taas alkaa.

Iloitsen joka talvi lisääntyvistä valoinstallaatioista, -näyttelyistä ja -karnevaaleista, jotka nykytekniikka meille mahdollistaa. Olen innoissani kiertänyt LuxHelsingin vuosittain (tänä vuonna se on vasta helmikuun lopussa – pöh!) ja poiminut kulttuuritarjonnasta valoon liittyvät näyttelyt. Tänä talvena sellainen löytyy Hyvinkäältä, 45 minuutin junamatkan päässä Helsingistä.

Liz Westin yksityisnäyttely In Physical Reality Hyvinkään taidemuseossa (28.3.2021 saakka, huom. suljettu tammikuun!) tarjoaa museovierailijalle kokonaisvaltaisen elämyksen. Näyttelyssä on esillä Westin kolme installaatiota, jotka leikittelevät valolla ja väreillä – ilman valoa ei olisi myöskään värejä. Teokset ovat suurikokoisia ja nautin siitä, että ne näyttivät erilaisilta eri suunnista ja että niitä pääsi kiertämään. Olin ainoa museovieras huoneessa, jossa on esillä alla olevan kuvan teos nimeltä Iri-Descent (2019) ja vietin sen kanssa pitkän tovin tutkien värejä ja niiden heijastuksia.

Toinen teos (kuva alla), Our Colour Reflection (2016-2020), levittäytyi valtavana suureen saliin. Tässäkin teoksessa huikeampaa oli sen aiheuttamat heijastukset. Peilejä on viittätoista eri sävyä ja ne luovat upean ja uniikin kuvion taidemuseon seinille ja kattoon.

On hienoa, että Liz Westin teokset on saatu näytteille Suomeen, vaikka koronavuosi ei tehnyt sitä helpoksi. Arvostan myös sitä, että näyttely on juuri nyt pimeimpään aikaan. Teokset ovat nyt vaikuttavampia kuin kesän valon ulkopuolelleen sulkevassa museohuoneessa. Valokuva ei ikinä tee oikeutta kokemukselle installaatiosta, joten suosittelen käymään paikan päällä kokemassa nämä itse.

Hyvinkään taidemuseossa on Liz Westin näyttelyn lisäksi mielenkiintoinen taidelabra-kokonaisuus. Se on viisi huonetta käsittävä näyttely Hyvinkään taidemuseon taidekokoelmasta, joka sisältää mm. Yrjö Saarisen ja Helene Schjerfbeckin teoksia. Pidin erityisesti videoista, joissa esitellään yhdeksän Schjerfbeckin mallina ollutta henkilöä. Olin varannut ihan liian vähän aikaa näyttelyn kiertämiseen!

Taidekokemusta voi siirtyä sulattelemaan ihanaan Teesalonki Sylviaan lyhyen kävelymatkan päähän. Käydessäni Sylviassa nautin Cream Tea -tarjoilun eli teetä, skonsseja ja pikkuleivän. Etukäteen tilaamalla on mahdollista saada myös koko Kello viiden tee -tarjoilu, jonka nimestään huolimatta voi nauttia ihan mihin aikaan vaan. Se sisältää suolaisia ja makeita leivonnaisia kerrostarjottimella. Jo maistamani skonssit olivat niin hyviä, että iltapäiväteekokonaisuus on varmasti herkullinen. Tarjolla on myös yksittäisiä leivonnaisia.

Teesalonki Sylvialla on monipuolinen teevalikoima, joten jos kaipaat täydennystä kodin teevarastoon, kannattaa Sylviassa tutkia teelistaa ja haistellen valita mieleisiään. Mikään ei ilahduta kylmänä talvi-iltana niin kuin kuuma mukillinen hyvää teetä!

Sylvian nettisivuilla on muuten hauska teevisa, jossa voit testata teetietouttasi. En saanut kaikkia oikein!

Kesäpäivä Vääksyssä

Aika moni ystävistäni vieraili viime kesänä Vääksyssä. Ensin ihmettelin sitä, mutta sen jälkeen kun loppukesästä minullekin tarjoitui mahdollisuus vierailla siellä, en enää ihmetellyt.

Vääksy on 130 kilometrin päässä Helsingistä, Lahden pohjoispuolella Asikkalassa (muistathan Asikkalan puiset rattaat -lorun?). Vääksyssä on vain vajaa viisituhatta asukasta, mutta varsinkin kesäisin kylässä on vaikka mitä nähtävää. Parhaiten Vääksyyn tutustuu kävelemällä, joten auto kannattaa jättää parkkiin johonkin keskusta-alueelle.

Suosittu nähtävyys kaikenikäisille on Vääksyn kanava, joka on edelleen käytössä yhdistäen Vesijärven ja Päijänteen. Se valmistui vuonna 1871 ja luulen, että se on ollut alkuunpaneva voima Vääksyn kylän synnylle.

Ihastuttava kahvila Kanavan helmi sijaitsee aivan kanavan vierellä. Tänä kesänä listalla oli muunmuassa suolaisia vohveleita. Yhdessä ystäväni kanssa jaoimme ison suomalaisen tapaslautasen. Vitriinissä oli lisäksi kauniita kakkuja ja tuoreita pullia.

Vatsat täynnä oli hyvä kävellä hiukan ja sulatella syömisiä. Suuntasimme Vääksynjokea pitkin muutama sata metriä Norrlinin puistoon. Se on satumetsämäinen ihastuttava puisto, jonka perusti 1800-luvun lopulla Johan Norrlin, pohjoismaisen kasvitieteen uranuurtaja. Hän keräsi laajoilta ulkomaanmatkoiltaa kasveja, jotka menestyvät suomalaisissa oloissa ja istutti niitä omaan puutarhaansa.

Monien vaiheiden jälkeen puisto kuuluu nykypäivänä kunnalle. Vääksyläiset tekivät vuosikymmen sitten suuren ja arvokkaan työn kunnostaessaan umpeen kasvaneen ryteikön. Tänä päivänä puistossa on söpöjä penkkejä ja hauskoja soppia ystävyksille vaihtaa kuulumisia tai rakastavaisille romanttisiin hetkiin.

Puiston jälkeen kävimme Ranskalaisessa kyläkaupassa, jossa vierähtikin tovi. Se on yhdistetty kahvila, herkkumyymälä ja muotiliike vanhassa vaaleanpunaisessa kivitalossa vuosisadan takaa. Paikka on hyvin kodikas ja viihtyisä.

Talon koko yläkerta on pyhitetty vaatteille ja alakerrassa on omistajan maahantuomia ranskalaisia ruokatuotteita kuten pateita, hilloja ja limonadeja. Valinnan vaikeushan siinä iski, mutta lopulta ostin mukaan kolme purkkia hilloa (persikka-, vadelma- ja mansikkahillot) sekä kesäisen keltaisen paidan, jota käytinkin ahkerasti loppukesästä.

Ensi kesänä olisi ihana yöpyä Vääksyn Apteekkimajoituksessa. Se sijaitsee rakennuksessa, jossa aloitettiin apteekkitoiminta jo vuonna 1905. Sitten olisi mahdollisuus kiertää Vääksyä ajan kanssa ja ehtisin vierailla myös hauskalta näyttävässä Lauran kaupassa ja tutustua mielenkiintoiseen Danielson-Kalmarin huvilaan. Ensi kesän reissujen suunnittelu on siis jo alkanut!

Luonnonihmeitä (ja kolme reseptiä)

Tästä mökkeilykesästä jäi kauniit muistot. Tulin viettäneeksi mökillä enemmän aikaa kuin keskivertovuonna – jotain hyvää tässäkin vuodessa. (Tämä ei todellakaan ole ollut mikään keskivertovuosi!)

Muutaman metrin päässä mökin ulko-ovesta on puu ja puussa linnunpönttö ja pöntössä pesi tänä vuonna talitiainen. Sain muutaman viikon ajan seurata lähietäisyydeltä iloista perhetapahtumaa. Tai no, iloiselta se ei kyllä näyttänyt: äiti-talitiainen ja isä-talitiainen kantoivat hiki hatussa ruokaa jälkikasvulleen, joka kurkku suorana kiljui pesässä.

Samainen pönttö on ollut hyvin suosittu aikaisempinakin vuosina, mutta minä olin nyt ensimmäistä kertaa kuulemassa pikkulintujen nälkäisen kiljunnan. Viikkojen kuluessa äänet kovenivat käsittämättömään voimakkuuteen. Kiljunta alkoi joka kerta kun jompikumpi talitiaisvanhemmista ilmestyi pöntön suuaukolle eli jopa muutaman minuutin välein.

Yritin kovasti seurata pönttöä, jotta pääsisin näkemään poikasten kotipesästä lähdön ja viimein selviäisi kuinka monta heitä siellä oli (äänistä päätellen aika monta). En kuitenkaan onnistunut näkemään sitä. Yhtenä päivänä vain havahduin siihen, että kiljunta oli lakannut.

Yksi viime kesän parhaista herkkuresepteistä oli Marttaliiton Instagram-postauksesta bongattu Saaran rapea kaurakakku. Parasta siinä oli mökkioloihin yksinkertaiset raaka-aineet ja se, että päälle sai laittaa mansikoita. Meitä syöjiä ei ollut montaa, joten tein vain puolikkaan kakun ja tein siitä yksikerroksisen: iso kaurakeksi kermavaahdolla ja mansikoilla, päällä mintunlehtiä. Toimi hyvin!

Kesällä tuli tehtyä luontoretkiä ja erityisesti tykästyin suomaisemiin. Suolla on niin valtavasti nähtävää! Suo myös muuttuu kovasti vuodenajan mukaan. Kesällä tupasvillat ovat hurmaavia pumpulipalloja tuulessa ja syksyn tullen karpalot alkavat värittää maastoa.

Tunnistan aika huonosti kasveja, joten latasin kännykkääni ilmaisen PlantNet-sovelluksen. Se kädessä kuljin pitkin maita ja mantuja skannaamassa eri kasveja ja opettelemassa niiden nimiä. Tutustuin muunmuassa tarhatyräkkiin, joka on kaunis monivuotinen koristekasvi, joka on jostain asettunut meidän mökin pihalle.

Yhdellä suoretkellä törmäsin varsin ilmeikkääseen toukkaan, joka myöhemmin paljastui mäntykiitäjän toukaksi. Hänen kuviointinsa muistutti minua viime vuosisadan lopun jakkupukumuodista.

Hiljalleen kesä kääntyi syksyksi ja satokausi alkoi. Tänä vuonna tuli valtavasti omenoita, joista valmistui pääasiassa hilloa. Suuri osa syötiin sellaisenaan, mutta yhden omenapiirakan leivoin. Minulla ei ole suosikkireseptiä, joten kokeilin tätä Myllyn Parhaan omenapiirakkareseptiä. Kermaviilitäyte teki piirakasta mehukkaan. Oikein pätevä resepti tulevillekin vuosille.

Grillikauden päätyttyä ja iltojen kylmennyttyä kokeilimme isäni Facebookista bongaamaa resepti-ideaa porsaan sisäfileestä.

Porsasta mustapippurituorejuustolla ja pekonilla
Tee porsaan sisäfileeseen syvä viilto, ainakin kolme neljäsosaa. Laita väliin mustapippurituorejuustoa (esim. Mustapekkaa tai vastaavaa tukevaa maukasta juustoa) ja kääri pekonin avulla liha tiukalle rullalle. Paista 200 asteisessa uunissa noin 45 minuuttia. Seuraa, että pinta ei pala. Paiston aikana voi nostella uunivuokaan muodostunutta nestettä lihan päälle. Tarkista lopuksi kypsyys siivuttamalla lihaa ja jatka paistamista tarvittaessa.

Tänä vuonna ruskaan on ehtinyt kiinnittää kunnolla huomiota. Tämä kaunis aika menee joka vuosi niin kovin nopeasti ohi, mutta nyt havahduin ajoissa väriloistoon. Syksy on lempivuodenaikani ja nyt uuden kirkasvalolampun ansiosta olen onnistunut myös säilyttämään energiatasoni ennallaan. Ihanaa!

Sukellus japanilaiseen kulttuuriin Yado Oikawassa

En tiedä teistä, mutta minut tämä poikkeusaika on saanut toteuttamaan monia sellaisia asioita, jotka ovat aikaisemmin jääneet odottamaan ”sitten joskus” -aikaa. Yksi sellaisista on ollut vierailu japanilaisessa majatalossa Yado Oikawassa Pukkilassa Itä-Uudellamaalla. Nyt sain aikaiseksi kerätä ystäväporukan, jonka kanssa lähdimme ystävien teehetkeen.

Tämä erikoinen japanilainen asunto sijaitsee keskellä rauhallista supisuomalaista pientalomiljöötä Porvoo-joen rannalla. Paikan perustaja Riitta Oikawa etsi juuri tällaista joenmutkaa japanilaiselle majatalolleen ja se sattui löytymään Pukkilasta. Yado Oikawa (suom. ”vaatimaton majatalo”) on ollut olemassa jo vuosia ja olen myös tiennyt siitä kauan. Jostain syystä en vaan saanut aikaisemmin aikaiseksi lähteä vierailulle. Hölmöä!

Kun saavuimme majatalolle, meidät otettiin lämpimästi vastaan jo parkkipaikalla. Yado Oikawa sijaitsee asunnoiksi muutetussa vanhassa meijerirakennuksessa ja ulkoapäin ei olisi voinut arvata, ettei sisätiloissa ole tavallista suomalaista kotia. Tarkkaavainen olisi ehkä kiinnittänyt huomiota japanilaiseen puutarhaan, mutta sellaisiahan saattaa nähdä suomalaiskotienkin pihoilla.

Sisään astuttuamme saimme valita päällemme rennot oleskelukimonot. Se oli hauska yksityiskohta ja teki vierailustamme erityisen: kaikki ympärillämme (suomalaista inftrastruktuuria lukuunottamatta) oli kovin japanilaista!

Majatalo on käytännössä 70 neliön asunto, kaksi huonetta ja keittiö. Makuuhuoneessa on japanilaiset futon-patjat ja olohuoneessa paljon japanilaista tekemistä kuten origamivälineitä, japanilaisia elokuvia ja musiikkia sekä kirjoja Japanista. Meidän vierailu oli niin lyhyt, ettemme ehtineet edes origameja kokeilla, mutta oli hauskaa, että majatalossa oli monipuolista tekemistä.

Yadossa on monia erilaisia paketteja ja jos yöpyminen ei kiinnosta, Yadoon voi tulla myös esimerkiksi päiväksi tai vain puoleksi päivää. Me olimme varanneet kolmen ystäväni kanssa ystävien teehetki -nimisen paketin. Siihen kuului 20 minuutin päähieronta jokaiselle osallistujalle (taivaallista!), temakizushi-tarjoilu sekä vapaata aikaa majatalossa.

Sovimme, että aloitamme päähieronnoilla, ja nautimme sushit lopuksi. Hierontojen lomassa joimme vihreää teetä olohuoneessa ja juttelimme kuulumisia ja teimme havaintoja japanilaisesta kulttuurista.

Päähierontojen jälkeen kaksi seurueestamme innostui kokeilemaan kylpemistä hinoki-puusta tehdyssä ammeessa. Hinoki on arvostettu japanilainen puulaji ja kylpy siinä valmistetaan jopa 40-asteiseksi. Varsin eksoottista ja tunnelmallista! Kylpy oli kuulemma ihana ja kuumaan veteenkin tottui nopeasti.

Majatalossa on sillä tavalla itsepalvelu, että meille kerrottiin aluksi mistä mikäkin löytyy ja kehoitettiin nauttimaan kaikesta tarjolla olevasta täysin rinnoin. Valmistimme siis itse lisää teetä pariinkin otteeseen (olemme kaikki neljä varsinaisia sieniä mitä tulee teen kuluttamiseen). Kun kaikki neljä olimme saaneet päähieronnat, Yadon työntekijä jätti meidät nauttimaan illasta ja Yadon tarjonnasta.

Kun tytöt tulivat kylvystä, aloimme valmistella iltapalaa. Temakizushi oli esivalmisteltu niin, että valmis sushiriisi ja pilkotut aineet olivat jääkaapissa, jolloin meille jäi vain omien rulliemme kokoaminen. Se oli hauskaa näpertelyä ja sen parissa loppuilta kuluikin (liian) nopeasti. Paljon asioita jäi kokeilematta, mutta monia uusia juttuja tuli myös koettua!

Kietaisukimonoja riisuessamme ja sammuttaessamme valoja totesimme, että meille sattui aivan täydellinen syksyinen ilta vierailullemme. Ulkona hämärtyvä ilta toi rennon tunnelman ystävien yhdessäololle. Lähtiessämme ulkona oli pimeää.

Kuvailisin Yado Oikawaa tavalliseksi japanilaiseksi kodiksi, vaikka en oikeasti tiedä millainen on japanilainen koti. Tarkoitan sitä, että kyse ei ole ylellisestä hotellista vaan aika arkisesta mutta toki kovin erityisestä paikasta. Suosittelen vierailua lämpimästi kaikille Japanin kulttuurista kiinnostuneille. Meillä oli mieleenpainuvan mielenkiintoinen vierailu.

Ulkoilua Nurmijärvellä

Olen suurimman osan elämästäni asunut Uudellamaalla, mutta Nurmijärvi ei ole jostain syystä minulle kovin tuttua seutua. Siksi oli erityisen hauskaa viettää siellä taannoin virkistyspäivää työkaverien kanssa. Olin ensimmäistä kertaa Seitsemän veljeksen vaellusreitillä!

Opastettu seitsemän veljeksen reitti on yhteensä 70 kilometriä pitkä ja se kulkee paitsi Nurmijärven myös Tuusulan ja Hyvinkään alueilla. Se on yhdensuuntainen eli jos saapuu autolla, täytyy samaa reittiä myös palata takaisin.

Me jätimme autot Myllykosken lähelle Siippoontien parkkipaikalle ja kävimme ensimmäisenä ihailemassa Vantaa-joen kosken kuohuntaa. Myllykoski on todennäköisesti saanut nimensä sen kohdalla sijainneista lukuisista myllyistä. Niitä on Myllykoskella ollut 1500-luvulta lähtien ja viimeisin purettiin maiseman tieltä vasta 1982.

Lähdimme suunnistamaan opasteiden perässä pohjoiseen, jossa 1,9 kilometrin päässä oli katos ja tulipaikka. Myös Myllykoskella oli muutama leiriytymispaikka, mutta me päätimme reippailla hiukan ennen eväiden syöntiä. Meillä kävi sillä tavalla huono tuuri päivän sään kanssa, että ilma oli aika epävakainen. Hyvää tuuria meillä oli siinä, että juuri kun saavuimme nuotiopaikalle, alkoi sataa. Säilyimme kuivana laavun katoksen alla.

Siinä oli oikein mukavaa ja tunnelmallista, joten viihdyimme pitkän tuokion rupatellen ja eväitä syöden. Jossain vaiheessa sade taukosi ja uskalsimme yrittää tulen sytyttämistä makkaran paistoa varten. Sopivasti kun makkarat oli paistettu, alkoikin jälleen sataa.

Ilma ei ollut reippailuystävällinen, joten jatkoimme vain lyhyen matkan eteenpäin ennen kuin käännyimme takaisin. Kävimme kääntymässä kohdassa, jossa silta johtaa polun Vantaa-joen yli.

Oli kivaa, että polku kulki lähellä jokea. Maasto oli vaihtelevaa eikä ollenkaan harmittanut, että samaa polkua piti kulkea takaisin. Matkalle oli rakennettu hyvät pitkospuut, joita pitkin oli helppo kulkea. Kovin esteetön reitti ei kuitenkaan ole, sillä nousuja ja laskuja oli jonkin verran. Toisaalta se toi myös reittiin mukavasti vaihtelua.

Jos retkeilet Myllykoskella, käy katsastamassa Siippoontien parkkipaikan koilliskulmassa oleva opaskartta. Siinä kerrotaan alueella olevasta tietoiskuja sisältävästä luontopolusta sekä opastetaan puulajipolulle. Meiltä jäi luontopolku tällä kertaa kiertämättä, mutta tietoiskut voisivat olla hauskoja bongata vaikka lasten kanssa retkeillessä.

Nurmijärven ja Myllykosken seudut ovat Suomen historian mittakaavassa hyvin perinteisiä maisemia ja tuntui hauskalta pohtia keitä kaikkia vuosisatojen saatossa on näitäkin polkuja kulkenut. Luen parhaillaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, jossa seikkaillaan tosiaan juurikin näillä seuduilla. Kirjan julkaisemisesta tuli muuten tänä vuonna 150 vuotta!

Kesäretki Hvitträskiin

Arki palasi niin että pätkähti. Sitten viime kirjoitukseni on ehtinyt kesäloma loppua ja rajoitettu korona-arki alkaa. Se lamaannutti elämästäni tehokkaasti suurimman osan luovasta toiminnasta, joksi tämän kirjoittamisenkin lasken. Hampaat olen muistanut pestä ja töissä käydä.

Ensin ajattelin, että näin pitkän tauon jälkeen minun pitäisi kirjoittaa siitä mitä tauon aikana tapahtui (ulkoisesti ei juuri mitään ja pään sisällä hyvin paljon), mutta jotta saan edes joskus julkaistua jotain, on nyt parasta palata vain normaaliin päiväjärjestykseen ja kirjoittaa jostain helpommasta.

Juttuideoita on tietokoneen muisti täynnä. Ehdin kesän aikana nähdä ja tehdä vaikka mitä hauskaa, josta riittää onneksi kirjoitettavaa, vaikkei koko talvena tapahtuisi mitään uutta. (Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy.)

Yksi mielenkiintoisimpia paikkoja, joissa kesällä kävin ja johon huomaan ajatuksissani usein palaavani, on Hvitträsk – tuo kirkkonummelainen kartano, jota Kansallismuseo tituleeraa kansallisromanttisen arkkitehtuurin helmeksi.

Rakastuin siihen ensi silmäyksellä.

20200703_143350

On hauska vierailla ylellisissä paikoissa, joissa ihmiset ovat asuneet. Usein katselen tiloja sillä silmällä, miltä tuntuisi nukkua tuossa sängyssä tai lukea kirjaa tässä takkahuoneessa, syödä iltaruokaa tuon pöydän ääressä tai viettää kaverien kanssa aikaa tässä olohuoneessa. Varsin usein myös totean, että ei kovin mukavaa. En mistään hinnasta muuttaisi sinne.

Hvitträsk oli toista. Ensimmäisessä varsinaisessa asuintilassa, tuvassa, rakastuin taivaansinisiin seiniin ja katon paneeleihin. Seuraavassa huoneessa ihailin lumoutuneena syvänsinistä takkaa sekä kattomaalauksia. Yläkerrassa ihastuin sokkeloisuuteen: rakastan erilaisia auloja ja käytäviä, epähuoneita. Myös näköalat Vitträsk-järvelle olivat hienot.

20200703_144053

Olin ollut hyvin tietämätön Hvitträskin olemassa olosta aiemmin. Nimi oli etäisesti tuttu, mutta aloitin tutustumisen siihen ihan perusteista. Siis mikä tämä paikka oikein on?

Hvitträsk on kolmen arkkitehdin yhteiluomus. Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen olivat perustaneet arkkitehtitoimiston vuonna 1896 (sama toimisto, joka suunnitteli Suomen paviljongin Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900!) ja päätyneet rakentamaan yhdessä kartanon, Hvitträskin, jonne he kaikki kolme muuttivat perheineen vuonna 1903. Kovin montaa vuotta he eivät kuitenkaan tällä kokoonpanolla Hvitträskissä ehtineet asua, vaan sillä on ollut monia eri asukkaita viime vuosisadan aikana.

Vuodesta 2000 Hvitträsk on ollut Kansallismuseon omaisuutta ja hyvä niin, jotta mahdollisimman moni pääsee ihailemaan upeaa rakennusta. Hvitträskin valoisassa ja korkeassa ateljeessä on valmistuneet mm. Helsingin rautatieaseman suunnitelmat. Hvitträskissä käydessä kannattaa muistaa vierailla myös puutarhassa.

20200703_145227

Olimme käymässä Hvitträskissä ystäväni Piikkipaatsaman kanssa (hänen bloginsa löytyy täältä) ja testasimme vierailullamme myös pihakahvilan. Kahvilan valikoima oli positiivinen yllätys, ottaen huomioon ettei alueella liikui juuri muita kuin museovieraita. Pieni huvila, jossa normaalisti on ravintola, on ymmärtääkseni parhaillaan kunnostettavana, joten vain pihakahvila on toiminnassa. Aukioloajat kannattaa tarkistaa ennen vierailua ja sovittaa käynti yhteen niin, että pääsee nauttimaan herkullisista pullakahveista.

20200703_151114

9 x mualiman napa eli yhdeksän vinkkiä Kuopioon

Kuopio on yksi lempikaupungeistani Suomessa ja vierailen siellä yleensä joka vuosi jossain vaiheessa kesää. Onpa kummallista, etten ole kirjoittanut siitä aikaisemmin tänne blogiin! Korjataan vääryys. Tässä yhdeksän suositustani Kuopion kävijälle.

Suurin nähtävyys Kuopiossa on tietysti Kuopion tori, mualiman napa. Siellä kohtaavat paikalliset ja turistit torimyynnin vilskeessä: kukkia, marjoja, kotimaisia vihanneksia ja juureksia, erilaisia tavaroita, kahviloita… Monelle torikahvit ovat se juttu. Minä yleensä ostan muutaman lörtsyn mukaan ja nautin ne illalla teen kanssa. On liian kiire katsastamaan muut Kuopion ihanat paikat!

20200623_112453

Kauppahalli kannattaa koluta samalla, kun käy torilla. Se remontoitiin muutama vuosi sitten samalla kun toriparkki rakennettiin ja vaikka hallin ilme raikastui kovasti, perinteinen tunnelma onneksi säilyi. Kauppahallissa ollessa kannattaa laskeutua portaat alaspäin (parkkihalliin), sillä käytävässä maan alla sijaitsee Ateljee Keltaisen Talon putiikki. Sieltä löytyy hauskoja ja kauniita suomalaista designia olevia lahja- ja käyttötavaroita.

Kuopion viihtyisä satama on kävelymatkan päässä torista. Muutamana kesänä olen syönyt herkulliset muikut suositussa satamaravintolassa. Jos on aikaa, kannattaa osallistua lyhyelle tai pidemmälle risteilylle Kallaveden hienoissa maisemissa. Tietoa lyhyistä risteilyistä löytyy esimerkiksi täältä. Pidempiä risteilyjä, muun muassa Kuopiosta Savonlinnaan tekee M/S Puijo. Osallistuin itse joitain vuosia sitten 1,5 tunnin risteilylle, joka suuntasi etelään, ohi Väinölänniemen ja Rönön saaren hienojen järvenrantatalojen. Pidin kovasti!

Monesti käyntikohteisiini lukeutuu VB-valokuvakeskus, jossa on mielenkiintoisia valokuvanäyttelyjä. Keskus on perustettu paikalle, jolla sijaitsi 1800- ja 1900-luvun taitteessa kuuluisan kuopiolaisen valokuvaajan, Victor Barsokevitschin, valokuvaamo.

Tällä hetkellä VB-valokuvakeskuksessa on syyskuun 27. päivään saakka avoinna Gertrude Bellin ja Meeri Koutaniemen vaikuttava Hidden freedom – Kätketty vapaus -näyttely. Meerin nimen moni tunnistaa, mutta Gertrude saattaa olla vieraampi. Hän oli runsas sata vuotta sitten elänyt rohkea tutkimusmatkailija, joka rikkoi aikansa sovinnaisuussäännöksiä matkustamalla naisena levottomilla ja tuntemattomilla seuduilla. Hän otti matkoillaan Lähi-Idässä ja Aasiassa tuhansia kuvia, joista Koutaniemi on kuratoinut omien kuviensa kanssa merkittävän näyttelyn.

Näyttelyn keskiöön nousee naisen osa seuduilla, joilla kärsitään erilaisista ongelmista kuten konflikteista, ankarasta uskonnosta tai kuivuudesta. Elämä on vaikeaa kamppailua ja rankkoja menetyksiä. Näyttelyyn kannattaa varata oma älypuhelin mukaan, sillä näytteillä olevien kuvien taakse sisältyy tarinoita ja ne ovat luettavissa vain sähköisessä teosluettelossa.

20200623_133514

Kuopiossa kannattaa myös käydä Puijon tornissa, ainakin jos ei siellä ole ennen käynyt. Torni sijaitsee korkean mäen päällä ja kohoaa 224 metrin korkeuteen Kallaveden pinnasta laskettuna. Sen huipulta on upeat maisemat kauneimpaan järvi-Suomeen. Samalla paikalla on ollut torni jo 164 vuotta. Tornissa on näköalatasanne sekä ravintola ja sen ympäristössä on kivoja ulkoilumaastoja. Puijon majalla on myös majoitustoimintaa.

Lempikahvilani Kuopiossa on kahvila Kaneli, jossa on mukavasti vanhan ajan tunnelmaa. Kahvila on sisustettu idyllisesti ja se sijaitsee aivan torin laidalla. Tarjolla on yleensä hyvä valikoima suolaisia ja makeita piirakoita.

Jonain kertana aion kuitenkin käydä kokeilemassa uutta kahvilaa, kissakahvila Tiramisua. Sekään ei ole kaukana torista ja siellä saa herkuttelun lomassa silitellä kissoja. Kahvila on kissojen koti. Olen käynyt vastaavissa kissakahviloissa Helsingissä ja Tampereella ja niiden käyntien perusteella voin suositella Kuopionkin kissakahvilaa. Aika kannattaa varata nettisivuilta etukäteen ja yleensä kissakahviloihin on sisäänpääsymaksu. (Tiramisun nettisivut eivät tällä hetkellä toimi, joten en pääse tarkastamaan mitkä ovat sen käytännöt.)

20200623_140825

Kuopiossa sijaitsee merkittävä historiallinen rakennus, Kanttila, jonka kunnostamiseen parhaillaan kerätään varoja. Kanttilassa pidettiin runsas 100 vuotta sitten Minnan salonkeja, joissa eri alojen vaikuttajat kokoontuivat keskustelemaan ajankohtaisista kysymyksistä ja uusista aatteellisista virtauksista. Muun muassa Pekka Halonen, Aino ja Jean Sibelius sekä Juhani Aho vierailivat Minnan salongeissa, joita konservatiivit paheksuivat. Kyseinen Minna oli tietenkin Minna Canth, jonka syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 175 vuotta.

Kuopiosta löytyy paljon nähtävää Minna Canth -teeman ympärillä. Hänen salonkinsa on rakennettu uudestaan Kuopion korttelimuseoon, joka muuten itsessäänkin on vierailun arvoinen. (Museo esittelee Kuopiolaisten perheiden asumista 1800-luvulta 1930-luvulle saakka.) Viime vuonna julkaistiin omatoiminen lisätyn todellisuuden kävelykierros Minnalle tärkeille paikoille. Syyskuun 6. päivään saakka Kanttilassa on Kanttila 200 vuotta -näyttely, jossa on esillä mm. Minnan vuonna 1874 solmima puhelinsopimus (hänen puhelinnumeronsa oli muuten 29).

Kanttila on nykyään Minna Canthin talo ry:n omistuksessa ja rakennus pyritään remontoimaan ja säilyttämään Minna Canthille omistettuna. Siellä kannattaa poiketa tukemassa urakkaa sisäänpääsymaksulla, jos vaan sattuu seudulle aukioloaikojen puitteissa.

Elämä on taistelua, ihanaa taistelua.
– Minna Canth –

Tässä minun tärppini Kuopioon. Unohdinko jonkin tärkeän paikan?

Päivä joella Pessin ja Illusian maisemissa

Kun ulkomaan reissut ovat olleet poissa kuvioista, on tullut tehtyä sellaisia retkiä, joille ei aikaisemmin muka ole löytynyt aikaa. Omalla listallani yksi sellaisista oli pidempi melontareissu, josta olen haaveillut pitkään.

Sille tuli tilaisuus kesäkuun helteisenä viikkona Etelä-Savossa, kun olin bongannut mainoksen kanoottien vuokrausfirmasta, Xstreamsistä. Kyseessä on Pieksämäellä tukikohtaansa pitävä yritys, joka järjestää opastettuja useamman päivän kanoottiretkiä pienryhmille. Lisäksi se vuokraa omatoimiretkeilijöille sup-lautoja ja kanootteja sekä talvisin lumikenkiä.

Tiesin, että idyllinen jokireitti kulkee Pieksämäen Naarajärveltä Kangasniemelle ja Xstreamsin esitteessäkin kerrottiin 6-8 päivän reissusta samaa väylää pitkin (120 km). Kivikauden ihminen (n. 3000 vuotta sitten) käytti samaa reittiä ja seudulta on löydetty jäännöksiä useista kivikautisista asumuksista.

Me halusimme kuitenkin tehdä vain yhden päivän omatoimisen kanoottiretken, joten sovimme Xstreamsin Kristianin kanssa lähtöpaikaksi Naarajärven Lomatrion rannan ja noutopaikaksi Porsaskosken myllyä edeltävän rannan. Melontamatkaa meille siis tuli yhteensä kolmisenkymmentä kilometriä.

20200624_110032 – kopio

Reitin upein osuus mielestäni tuli heti alussa ”ensimmäisellä suoralla”, kun meloimme kapeaa jokea pitkin viitisentoista kilometriä Niskanivun taukopaikalle. Jokimaisema levittyi ympärillemme ja ilmassa lenteli kymmeniä sudenkorentoja. Ei suinkaan samaa sudenkorentolajia vaan monia erilaisia upeissa väreissä!

Olimme kuin kuvitetussa Pessi ja Illusia -sadussa, jossa kirkas auringonvalo heijastuu ulpukoiden täplittämän joen pinnasta, ja kymmenet pikkuiset ja suuremmat hyönteiset leikkivät. Helteiden vuoksi vesi oli kuin linnun maitoa ja metsän siimeksessä oli tyyntä. Häkellyttävän voimakas luontoelämys!

Niskanivun taukopaikka oli meidän reitin ainoa ”kunnon” taukopaikka, johon uskalsimme kanootin kanssa rantautua. Siellä oli laavu, nuotiopaikka sekä ulkohuussi. Laavun ympäristössä on ollut yksi muinaisista asuinpaikoista. Vesi oli aikoinaan korkeammalla, ja joki oli leveämpi. Laavulla olleesta opastaulusta opimme, että entisajan ihminen on näillä seuduilla herkutellut kalalla, majavalla, hirvellä, ulpukan siemenillä ja vesipähkinällä. Puhutaan siis ajasta n. 1000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

20200624_123812

Niskanivun jälkeen alkoi väsymys painaa. Kolmekymmentä kilometriä on aika pitkä matka tottumattomalle. Jos nyt lähtisin uudestaan matkaan, sopisin noudon Niskanivulta ja nauttisin maisemista täysillä alkumatkasta kiirehtimättä. Mutta meillä oli vielä samanmoinen matka edessä, joten lyhyen tauon jälkeen laskimme kanootin takaisin vesille hyttysten hätyyttämänä.

Loppumatkasta ei ollut sopivia rantautumispaikkoja suoraan reitillämme, joten pidimme evästaukoja kanootissa. Yhdellä järvellä onnistuin myös käymään uimassa, kun tasapainotimme kanootin isojen kivien väliin. Uinti ei kyllä valitettavasti paljoa virkistänyt, niin lämmintä vesi oli. Jäipähän siitäkin hassu muisto sekä muutama mustelma kiviin osuneisiin jalkoihin.

Matkan varrelle sattui kaksi jännää kohtaa, pikkuruista koskea. Ei niitä ehkä voi oikeiksi koskiksi kutsua, mutta muutamia kiviä niissä oli ja vauhti kiihtyi hetkeksi. Jännittäviä ne tietysti olivat, koska pelko kivelle karahtamisesta ja kanootin kaatumisesta oli olemassa. Hienosti kanoottimme kuitenkin selvisi niistä ja oli hauskaa kokea ne.

20200624_175631

Kanootin päivävuokra kuljetuksineen maksoi n. 70 euroa ja saimme Xstreamsin Kristianilta lainaksi kartan reitistämme, vesitiiviin tynnyrin, pelastusliivit, varamelan sekä kauhan siltä varalta, jos kanootti haukkaa vettä. Kartta oli reitillä tarpeellinen, jotta kolme järven ylitys onnistui ilman harhailua, mutta neljä jälkimmäistä oli mukana vain varmuuden vuoksi eivätkä joutuneet tositoimiin. Kuumana päivänä vettä kului paljon ja juotavan lisäksi meillä oli energiapitoisia eväitä.

Xstreamsin kanssa yhteydenpito ja vuokraus sujuivat loistavasti, ja Kristian ohjeisti meitä vielä reitistä ja melomisesta ennen lähtöä. Reissu oli kaiken kaikkiaan oikein onnistunut ja siitä jäi mukava kesämuisto ensi talveksi. Jokimaisema oli hieno elämys. Taidanpa lainata uudestaan kirjastosta Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -sadun Kristina Segercrantzin kuvittamana (julkaistu 2001)!