Tutustumassa Haapakosken ruukkiin

Viime kesän kotimaanretkilläni (niitä oli koronasta johtuen poikkeuksellisen paljon) bongasin sopivasti avointen ovien päivän Haapakosken vanhalla rautaruukilla. Se sijaitsee Haapakosken kylässä nykyisen Pieksämäen kunnan alueella.

En ollut koskaan kuullutkaan Haapakosken ruukista, minkä selittää se, että se ei ole ollut museokäytössä kovin kauaa. Sen rakennuksissa oli teollista tuotantoa vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2011. Sen jälkeen ruukkialue on ollut yksityisessä omistuksessa ja avoinna kävijöille vain muutaman kerran vuodessa.

Ruukin nykyinen omistaja on kunnostanut rakennuksia ja pyrkii säilyttämään upean kulttuurimiljöön hienona esimerkkinä Suomen teollistumisen alkuajoista. Ruukki sai alkunsa vuonna 1841, kun Johan Fredrik Molander anoi ja sai Suomen senaatilta Venäjän keisarin armollisella suostumuksella luvan perustaa rautaruukin. Ideana oli erottaa rautaa järvimalmista.

Kierroksella oli mielenkiintoista kuulla, miten järvimalmia saatiin ruukille ja miten siitä erotettiin rautaa. Aikamoinen prosessi se oli, kun ottaa huomioon aikakauden välineet! Ruukkialueella on jäljellä valtava harmaakivinen masuuni, jolla rauta sulatettiin järvimalmista. Ranskalaistyylinen masuuni (kuva alla) oli toiminnassa vuodesta 1859. (Edellinen masuuni rikkoutui ja päästi sulan raudan valumaan ulos aiheuttaen suuren tulipalon.)

Kun rauta oli saatu erilleen muusta aineksesta, siitä jatkojalostettiin paikanpäällä erilaisia tuotteita. Alkuaikoina valmistettiin mm. paistinpannuja, kolmijalkoja, erikokoisia alasimia ja hautaristejä.

Vanhat tehdasrakennukset olivat jänniä paikkoja. Lattiat olivat vieläkin täynnä mustaa rautapölyä ja oli tarkasti katsottava minne astuu. Nykypäivänä pimeisiin kolkkiin on vedetty sähköt ja valot, enkä osaa edes kuvitella millaista siellä on olla töissä ruukin alkuvuosina. Ei varmaan kovin paljoa kannattanut yrittää peseytyä työpäivän jälkeen.

Dynamiitin keksiminen 1900-luvun alussa johti rautaruukin vaikeuksiin. Dynamiitin avulla raudan aikaansaaminen oli niin paljon tehokkaampaa, ettei järvimalmin louhinta enää ollut taloudellisesti kannattavaa. Ruukin johdon piti keksiä nopeasti uusi strategia ja rautaruukkitoiminta vaihdettiin valimo- ja konepajatoimintaan.

Tehdas alkoi valmistaa vesijohtoviemäriputkia. Haapakosken ruukilta ovatkin peräisin Turun kaupungin ensimmäiset viemäriputket. Talvi- ja jatkosotaan lähti tehtaalta 700 000 kranaattia ja Haapakoskella valmistettiin myös sotakorvaustuoteita.

Kaiken kaikkiaan Haapakosken ruukin tarina on monivaiheinen ja kiinnostava. Opaskierroksella riitti kuultavaa ja nähtävää. Myös itse miljöö on poikkeuksellinen, sillä ruukin useat kansainväliset omistajat ovat aikojen saatossa jättäneet oman puumerkkinsä ympäristöön.

Vanha kylänraitti, hiekkatie, oli tunnelmallinen kokemus kuumana kesäpäivänä. Joen ja kosken partaalle aikoinaan istutetut upeat jalavat olivat aavistuksen eksoottisia, ja kylänraitin maisema ei juurikaan liene muuttunut sataan vuoteen, mitä nyt puut ovat kasvaneet ja vankistuneet. 1920-luvulla rakennettu konttorirakennus on varmasti aikoinaan herättänyt kunnioitusta kyläläisissä.

Haapakosken ruukin aikoinaan valmistamista tuotteista on koottu hauska taideteos ruukin pihalle kunnioittamaan kaikkia niitä, jotka ovat tehneet työtä Haapakosken ruukilla. Joku taisi lohkaista, että taideteos oli realistinen: työläisen vatsa on aina tyhjä.

Tutustumassa Pariisin Stade de France -stadioniin

Olen luonteeltani sen verran utelias, että kieltäydyn harvoin lähtemästä uusiin ja erikoisiin paikkoihin, jos joku ehdottaa. Se on yksi syistä, miksi pari vuotta sitten päädyin Pariisissa matkaseuralaiseni pyynnöstä tutustumaan Stade de France -stadioniin, vaikken tiedä juuri mitään jalkapallosta. En ollut edes tullut ajatelleeksi, että stadioneillekin järjestetään opastettuja tutustumiskierroksia. No, tälle stadionille järjestetään ja näkemisen arvoinen se olikin.

Jo pelkästään Stade de Francen koko on huikea: se on Euroopan 8. suurin stadion. Stadionin katsomoihin mahtuu runsaat 80 000 ihmistä. Pieni logistinen ihme: heidät kaikki saataisiin hätätilanteessa evakuoitua vartissa. Turvatoimia on tehostettu entisestään takavuosien pommiuhan jälkeen. Silloin turvaorganisaation neuvokas toiminta piti terroristin stadionin ulkopuolella ja kymmenet tuhannet futisfanit turvassa sisällä.

Valtava ellipsin muotoinen ja 13 000 tonnia painava katos suojaa katsojia kesäisin paahtavalta auringolta, mutta päästää luonnonvalon valaisemaan kenttää. Opaskierroksella pääsimme seisomaan kentän laidalle ja oli mahtavaa katsella ylöspäin katsomoihin ja taivaalle. Oli silti vaikea kuvitella millaista olisi olla kentällä täyden katsomon hurratessa.

Stade de France sijaitsee Pariisin Saint-Denisin kaupunginosassa. Vaikka sen nimi kääntyisi suoraan suomeksi Ranskan stadioniksi, Francella viitataan tässä kuitenkin Pariisin lähialueeseen île-de-Franceen. Me saavuimme stadionille metrolla ja loppumatkan kävelimme. Stadion oli aika helppo löytää, mutta oikealle sisäänpääsyportille pääsemiseksi piti luonnollisesti kiertää koko valtava stadion.

Opastettu kierros alkoi näyttelytilasta, jossa kerrottiin stadionin historiasta ja huippuhetkistä. Näytteillä oli monenlaisia niihin liittyviä esineitä ja julisteita. Stadionilla on paitsi käyty merkittäviä futismatseja myös pidetty upeita konsertteja. Siellä esiintyneiden huipputähtien lista on pitkä: muun muassa Madonna, U2, Lady Gaga, Rolling Stones, Celine Dion, Beyoncé, Red Hot Chili Peppers ja Eminem.

Kierroksella näimme stadionin valtavia huoltokäytäviä ja tyhjiä yleisötiloja. Pääsimme kävelemään samaa reittiä, jota pelaajat käyttävät kulkiessaan pukuhuoneelta kentälle ja kaiuttimien avulla meille luotiin sama äänimaisema, jonka pelaajat kuulevat yleisön hurratessa. Se oli hauska kokemus!

Ehkä mielenkiintoisinta kierroksella kuitenkin oli päästä käymään stadionin pukuhuoneessa. Se on nimittäin sellainen paikka, jossa joukkuelajeja harrastamaton harvemmin käy ja oli hauska nähdä millaisissa tiloissa joukkueet viettävät aikaansa ennen ja jälkeen ottelun. Yllätyin kuinka ”kiiltävä” ja siisti se oli!

Jälleen yhtä kokemusta rikkaampana ja uusien tietojen kanssa jätimme stadionin taaksemme ja suuntasimme pariisilaiselle lounaalle.

Valohoitoa Hyvinkäällä

Tammikuu on minulle vuoden rankin aika. Vaikka optimistit kovasti hehkuttavat pitenevää päivää, eivät muutamat lisäminuutit valoa päivässä vaikuta kovin merkittävästi ainakaan minuun. Voisin edelleen mennä työpäivän jälkeen suoraan nukkumaan ja jatkaa yöunia kellon ympäri. Onneksi osaan jo luottaa siihen, että tämä helpottaa maaliskuussa ja aktiivisempi elämä voi taas alkaa.

Iloitsen joka talvi lisääntyvistä valoinstallaatioista, -näyttelyistä ja -karnevaaleista, jotka nykytekniikka meille mahdollistaa. Olen innoissani kiertänyt LuxHelsingin vuosittain (tänä vuonna se on vasta helmikuun lopussa – pöh!) ja poiminut kulttuuritarjonnasta valoon liittyvät näyttelyt. Tänä talvena sellainen löytyy Hyvinkäältä, 45 minuutin junamatkan päässä Helsingistä.

Liz Westin yksityisnäyttely In Physical Reality Hyvinkään taidemuseossa (28.3.2021 saakka, huom. suljettu tammikuun!) tarjoaa museovierailijalle kokonaisvaltaisen elämyksen. Näyttelyssä on esillä Westin kolme installaatiota, jotka leikittelevät valolla ja väreillä – ilman valoa ei olisi myöskään värejä. Teokset ovat suurikokoisia ja nautin siitä, että ne näyttivät erilaisilta eri suunnista ja että niitä pääsi kiertämään. Olin ainoa museovieras huoneessa, jossa on esillä alla olevan kuvan teos nimeltä Iri-Descent (2019) ja vietin sen kanssa pitkän tovin tutkien värejä ja niiden heijastuksia.

Toinen teos (kuva alla), Our Colour Reflection (2016-2020), levittäytyi valtavana suureen saliin. Tässäkin teoksessa huikeampaa oli sen aiheuttamat heijastukset. Peilejä on viittätoista eri sävyä ja ne luovat upean ja uniikin kuvion taidemuseon seinille ja kattoon.

On hienoa, että Liz Westin teokset on saatu näytteille Suomeen, vaikka koronavuosi ei tehnyt sitä helpoksi. Arvostan myös sitä, että näyttely on juuri nyt pimeimpään aikaan. Teokset ovat nyt vaikuttavampia kuin kesän valon ulkopuolelleen sulkevassa museohuoneessa. Valokuva ei ikinä tee oikeutta kokemukselle installaatiosta, joten suosittelen käymään paikan päällä kokemassa nämä itse.

Hyvinkään taidemuseossa on Liz Westin näyttelyn lisäksi mielenkiintoinen taidelabra-kokonaisuus. Se on viisi huonetta käsittävä näyttely Hyvinkään taidemuseon taidekokoelmasta, joka sisältää mm. Yrjö Saarisen ja Helene Schjerfbeckin teoksia. Pidin erityisesti videoista, joissa esitellään yhdeksän Schjerfbeckin mallina ollutta henkilöä. Olin varannut ihan liian vähän aikaa näyttelyn kiertämiseen!

Taidekokemusta voi siirtyä sulattelemaan ihanaan Teesalonki Sylviaan lyhyen kävelymatkan päähän. Käydessäni Sylviassa nautin Cream Tea -tarjoilun eli teetä, skonsseja ja pikkuleivän. Etukäteen tilaamalla on mahdollista saada myös koko Kello viiden tee -tarjoilu, jonka nimestään huolimatta voi nauttia ihan mihin aikaan vaan. Se sisältää suolaisia ja makeita leivonnaisia kerrostarjottimella. Jo maistamani skonssit olivat niin hyviä, että iltapäiväteekokonaisuus on varmasti herkullinen. Tarjolla on myös yksittäisiä leivonnaisia.

Teesalonki Sylvialla on monipuolinen teevalikoima, joten jos kaipaat täydennystä kodin teevarastoon, kannattaa Sylviassa tutkia teelistaa ja haistellen valita mieleisiään. Mikään ei ilahduta kylmänä talvi-iltana niin kuin kuuma mukillinen hyvää teetä!

Sylvian nettisivuilla on muuten hauska teevisa, jossa voit testata teetietouttasi. En saanut kaikkia oikein!

Pieniä kaupunkeja Baijerissa

Haaveilin vuosia siitä, että pääsisin automatkalle Saksaan, erityisesti sen hurmaaviin pieniin kaupunkeihin. Viisi vuotta sitten sain sitten tilaisuuden vierailla Mosel-joen laaksossa Lounais-Saksassa. Ihastuttava jokireitti johdattaa halki viiniköynnöspeltojen ja pienten ristikkotalokaupunkien. Matkalla oli paljon nähtävää ja koettavaa, linnoja ja viinimaisteluita.

Toissa kesänä pääsin ajelemaan Etelä-Saksassa, Baijerissa, ja löysin sieltäkin söpöjä pikkukaupunkeja (saksalaisilla on tämä idyllisten pikkukaupunkien juttu selvästi hanskassa).

Ensimmäisenä kävimme Rothenburg ob der Tauberissa. Olin bongannut vuosikymmeniä aikaisemmin lehtiartikkelin siitä, että siellä on ympäri vuoden auki oleva joulumuseo. Kaupunki vaikutti artikkelissa niin taianomaiselta, että se valikoitui kohteeksemme.

20190702_130455

Rothenburg ob der Tauber on kaunis keskiaikainen vanhakaupunki, jonka nimi tarkoittaa suomeksi punaista linnaa Tauber-joen rannalla. Vanhat kaupungin muurit ovat ympäröivät kaupunkia ja erityisesti kaupunkiin johtavat portit ovat massiivisuudessaan upeita. Eläytyminen keskiajan elämään on helppoa ja tuntuu hassulta, että siellä asuu ja elää ihan nykyaikaista elämää runsas 10 000 ihmistä. Vanhojen kujien varrelta löytyy niin lasten päiväkoti kuin eläinlääkärikin.

Joulumuseo oli hauska elämys keskellä kesää ja herätti paljon muistoja lapsuudesta. Monet joulukoristeet olivat suomalaiselle tuttuja, osittain varmaankin käytettävissä olleiden materiaalien johdosta mutta myös siksi että tavat ja tavarat ovat liikkuneet Suomen ja Saksan välillä tehokkaasti vuosisatoja. Todellisen hämmennyksen aiheutti joulumuseon jälkeen avautuva joulukauppa (sinne toki pääsee myös ilman museon kiertämistä). Niin suurta joulukauppaa en ole aikaisemmin nähnyt, enkä usko, että toista sellaista lienee olemassakaan.

Kyseessä on Käthe Wohlfahrtin lippulaivajoulukauppa. Moni Saksan kävijä tunnistaa ehkä nimen tai heidän logonsa, sillä heillä on edustus monilla joulumarkkinoilla Keski-Euroopassa. Käthe Wohlfahrt ei ole ihan yhtä vanha kuin meidän suomalaisten oma 97-vuotias Weiste mutta ei 57-vuotias Käthe Wohlfahrt jää myöskään kauaksi perinteikkyydessä.

Rothenburg ob der Tauberin joulukauppa on uskomattomat 1 500 neliötä suuri. Kaupassa on valokuvaus kielletty, mutta tästä linkistä näkee satumaisen kuvan kaupan pääaulasta. Kuva tuntuu epäaidolta, mutta juuri tuolta siellä näytti! Kauppa oli ihana nähdä ja kokea, kun olen joulufani. Täytyy kuitenkin myöntää, että ostokseni jäivät aika laihoiksi, sillä välttelen turhaa tavaraa ja valitsen ostokseni tarkasti.

20190702_172050

Joulukauppaa kierrellessä kului aika kauan, mutta sen jälkeen ehdimme vielä käydä rikosmuseossa, joka esitteli mm. keskiaikaisia rangaistuskeinoja. Museossa oli näytteillä paljon aiheeseen liittyvää rekvisiittaa, mutta se ei ollut kovin nykyaikainen interaktiivisuudessa ainakaan pari vuotta sitten. Museo ei tuonut minulle erityisesti uutta tietoa. Nyt heillä näyttää olevan aika hienot nettisivut, joten voi olla, että englanninkielistä materiaalia ja interaktiivisuutta on lisätty.

Jos vierailet Rothenburg ob der Tauberissa, maista matkallasi paikallista leivonnaista ”lumipalloa”, (Schneeball). Se on uppopaistettu taikinasuikalepallo, joka on koristeltu suklaalla tai sokerilla. Herkullinen leivonnainen! Herkuttelua voi sulatella kiipeämällä Röderturm-torniin 61 metrin korkeuteen. Sieltä näet yli koko kauniin kaupungin.

Kuulin vasta jälkeenpäin, että Rothenburg ob der Tauber on toiminut kulisseina monelle elokuvalle. Esimerkiksi elokuvaa Harry Potter ja kuoleman varjeliukset 1 ja 2 on kuvattu siellä!

Toinen kaunis pikkukaupunki Baijerissa on Dinkelsbühl, jossa vierailimme seuraavana päivänä. Se on Rothenburg ob der Tauberiin verrattuna vähän vaatimattomampi mutta silti kaunis kaupunki. Dinkelsbühlissä on vähemmän turisteja ja siksi mukavan rauhallinen ja seesteinen tunnelma. Kävellen sai parhaan kuvan kaupungista, vaikka autollakin olisi päässyt kaupungissa ajelemaan. Autojen läsnäolo pienillä kaduilla häiritsikin enemmän kuin Rothenburg ob der Tauberissa.

20190703_113029

Lukemani mukaan Dinkelsbühl antaa hyvän kuvan siitä, miltä saksalaiset kaupungit näyttivät 1400-1600-luvulla (jos unohtaa autot). Tällainen aikamatkailu on kiinnostavaa! Jos historia ja kirkot ovat lähellä sydäntä, Dinkelsbühlissä löytyy nähtävää. Sen sijaan shoppailua varten Rothenburg ob der Tauber on parempi kohde, sillä sen kujilla oli toinen toistaan hauskempia putiikkeja. Toki niitä oli jonkin verran myös Dinkelsbühlissä.

20190703_115128

Tietämättäni tulin valinneeksi reissulleni kaksi kolmesta erityisen historiallisesta kaupungista Baijerin romanttisen tien varrella. Kolmas on wikipedian mukaan Nördlingen. Nämä ovat Saksan kolme ainutta kaupunkia, joiden keskiaikaiset kaupunginmuurit ovat säilyneet nykypäivään. Jos siis satut ajelemaan tuolla suunnalla, kannattaa käydä myös Nördlingenissä.

Matkakaipuuni Saksan pieniin kaupunkeihin tuli tyydytettyä ja vaikuttaa siltä, että seuraava tällainen maakaipuuni kohdistuu Kreikkaan. Olen sitä jo pari vuotta kärvistellyt. Kreikan värit, meren välke, auringon paahde, ystävällliset ihmiset ja herkullinen ruoka vetävät puoleensa. Voi hyvin olla, että ensimmäinen ulkomaanmatkani koronan jälkeen kohdistuu siis Kreikkaan.

Kesäretki Hvitträskiin

Arki palasi niin että pätkähti. Sitten viime kirjoitukseni on ehtinyt kesäloma loppua ja rajoitettu korona-arki alkaa. Se lamaannutti elämästäni tehokkaasti suurimman osan luovasta toiminnasta, joksi tämän kirjoittamisenkin lasken. Hampaat olen muistanut pestä ja töissä käydä.

Ensin ajattelin, että näin pitkän tauon jälkeen minun pitäisi kirjoittaa siitä mitä tauon aikana tapahtui (ulkoisesti ei juuri mitään ja pään sisällä hyvin paljon), mutta jotta saan edes joskus julkaistua jotain, on nyt parasta palata vain normaaliin päiväjärjestykseen ja kirjoittaa jostain helpommasta.

Juttuideoita on tietokoneen muisti täynnä. Ehdin kesän aikana nähdä ja tehdä vaikka mitä hauskaa, josta riittää onneksi kirjoitettavaa, vaikkei koko talvena tapahtuisi mitään uutta. (Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy.)

Yksi mielenkiintoisimpia paikkoja, joissa kesällä kävin ja johon huomaan ajatuksissani usein palaavani, on Hvitträsk – tuo kirkkonummelainen kartano, jota Kansallismuseo tituleeraa kansallisromanttisen arkkitehtuurin helmeksi.

Rakastuin siihen ensi silmäyksellä.

20200703_143350

On hauska vierailla ylellisissä paikoissa, joissa ihmiset ovat asuneet. Usein katselen tiloja sillä silmällä, miltä tuntuisi nukkua tuossa sängyssä tai lukea kirjaa tässä takkahuoneessa, syödä iltaruokaa tuon pöydän ääressä tai viettää kaverien kanssa aikaa tässä olohuoneessa. Varsin usein myös totean, että ei kovin mukavaa. En mistään hinnasta muuttaisi sinne.

Hvitträsk oli toista. Ensimmäisessä varsinaisessa asuintilassa, tuvassa, rakastuin taivaansinisiin seiniin ja katon paneeleihin. Seuraavassa huoneessa ihailin lumoutuneena syvänsinistä takkaa sekä kattomaalauksia. Yläkerrassa ihastuin sokkeloisuuteen: rakastan erilaisia auloja ja käytäviä, epähuoneita. Myös näköalat Vitträsk-järvelle olivat hienot.

20200703_144053

Olin ollut hyvin tietämätön Hvitträskin olemassa olosta aiemmin. Nimi oli etäisesti tuttu, mutta aloitin tutustumisen siihen ihan perusteista. Siis mikä tämä paikka oikein on?

Hvitträsk on kolmen arkkitehdin yhteiluomus. Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen olivat perustaneet arkkitehtitoimiston vuonna 1896 (sama toimisto, joka suunnitteli Suomen paviljongin Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900!) ja päätyneet rakentamaan yhdessä kartanon, Hvitträskin, jonne he kaikki kolme muuttivat perheineen vuonna 1903. Kovin montaa vuotta he eivät kuitenkaan tällä kokoonpanolla Hvitträskissä ehtineet asua, vaan sillä on ollut monia eri asukkaita viime vuosisadan aikana.

Vuodesta 2000 Hvitträsk on ollut Kansallismuseon omaisuutta ja hyvä niin, jotta mahdollisimman moni pääsee ihailemaan upeaa rakennusta. Hvitträskin valoisassa ja korkeassa ateljeessä on valmistuneet mm. Helsingin rautatieaseman suunnitelmat. Hvitträskissä käydessä kannattaa muistaa vierailla myös puutarhassa.

20200703_145227

Olimme käymässä Hvitträskissä ystäväni Piikkipaatsaman kanssa (hänen bloginsa löytyy täältä) ja testasimme vierailullamme myös pihakahvilan. Kahvilan valikoima oli positiivinen yllätys, ottaen huomioon ettei alueella liikui juuri muita kuin museovieraita. Pieni huvila, jossa normaalisti on ravintola, on ymmärtääkseni parhaillaan kunnostettavana, joten vain pihakahvila on toiminnassa. Aukioloajat kannattaa tarkistaa ennen vierailua ja sovittaa käynti yhteen niin, että pääsee nauttimaan herkullisista pullakahveista.

20200703_151114

Kaunis ja idyllinen Fagervik

Inkoossa, tunnin ajomatkan päässä Helsingistä, sijaitsee monelle tuntematon mutta uskomattoman kaunis vanha rautaruukkimiljöö, Fagervikin kylä. Bongasin sen tutun Instagram-päivityksestä ja innostin ystäväni Leenan lähtemään sinne kanssani päiväretkelle.

Reissumme lähestyessä huomasin pian, että netissä ei ollut kovin paljoa ajantasaista tietoa alueesta. Inkoon sivuilta päädyin Fagervikin sivuille, joita ei oltu päivitetty viime kesän jälkeen. Aikani surffattuani erilaisilla sivustoilla totesin, ettei auta muu kuin soittaa Fagervikin kahvilaan ja tiedustella sieltä, miten museo mahtaa tänä kesänä olla avoinna. Sieltä kerrottiin ystävällisesti, että museo on auki heinäkuussa keskiviikkoisin ja lauantaisin klo 10-16. Myöhemmin opin, että pieni museo sijaitsee samassa rakennuksessa kahvilan kanssa, joten kahvilaan soittaminen olikin ihan järkevää.

20200703_111627
Kahvila ja museo

Fagervikin rautaruukki perustettiin jo vuonna 1646, kun tukholmalainen kauppias Carl Billsten sai luvan perustaa Fagervikin koskille malmin sulatusuunin. Tärkeän meriyhteyden lisäksi sen etu oli sijaita historiallisen Turku-Viipuri-tien varrella.

Alueen vanhimmat rakennukset ovat 1700-luvulta, sillä Isonvihan aikaan ruukkialue tuhottiin täysin. Sodan jälkeen Hisingerin veljekset ostivat rauniot ja kunnostivat ripeästi jäljellä olevat rakennukset ja laitteet. Ruukin punainen puukirkko on säilynyt 1730-luvulta. Sen pienet turkoosit urut ovat Suomen vanhimmat soittokunnossa olevat urut. Kirkko on avoinna yleisölle vain kiertokävelyjen sekä Inkoon seurakunnan musiikkihartauksien yhteydessä.

20200703_122354

Ruukin menestyksen vuosina se oli Pohjoismaiden ellei koko maailman suurin katto- eli läkkipellin tuottaja. Hisingerit laajensivat ruukkia ja 1700-luvun loppupuolella rakennettiin Fagervikin kartano. Se on kivinen rokokootyylinen nelikerroksinen rakennus, joka on edelleen suvun asuinkäytössä ja siten suljettu yleisöltä.

Kartanon täytyy olla sisältä varsin upea, sillä monessa huoneessa on edelleen käsinmaalatut pellavatapetit sekä alkuperäiset puu- tai kivilattiat. Sekä kuningas Kustaa III että keisari Aleksanteri I ovat yöpyneet kartanossa aikoinaan!

20200703_123450
Tie kartanolle

Fagervikiin tutustuminen kannattaa aloittaa jättämällä auto kahvilaa vastapäätä tien toisella puolella olevalle parkkipaikalle. Kahvilassa oli meidän vierailumme aikaan yllättävän paljon erilaisia tarjoiluja pienen kylän kahvilaksi, joten voin lämpimästi suositella viettämään siellä kahvi- tai teehetken. Kahvilan yhteydessä on myös pieni sisustustavarapuoti. Kahvila on nyt kesällä 2020 auki joka päivä klo 9-19.

Kahvilasta on ostettavissa 2,5 euron hintaan kopio alueen esittelystä. Se on informatiivinen ja sisälsi myös kartan alueesta. Kahvilalta kannattaa ensimmäisenä kävellä autotien viertä Inkoon suuntaan (asfalttitie) tutustumaan alueen opastauluun. Se sijaitsee lähellä paikkaa, josta kartanon puistotie alkaa. Siinä esitellään alueen historiaa ja rakennuksia. Lisäksi saat käsityksen siitä miten alueella kannattaa kiertää.

Kierrettyäsi ruukkikylän, palaa parkkipaikalle Ruukinkatua pitkin. Tätä ei kannata missata, sillä siellä on kauniita puutarhoja, joita vanhojen rakennusten kesäasukkaat upeasti vaalivat. Jos itse käyn Fagervikissä vielä uudestaan, aion tutustua myös Fagervikin hautausmaahan. Siitä lisätietoja löytyy tästä linkistä.

20200703_120929

Kauniina hiljaisena kesäpäivänä oli hienoa kiertää näitä vanhoja historiallisia paikkoja. Siksi oli lähes mahdoton kuvitella aluetta täydessä tohinassa: kauas kuuluvien kanki- ja nippuvasaroiden paukunta kumisi yötä päivää ja kosken virta pauhasi samalla kun hevoskärryt kuljettivat rautaa ja muita tuotteita kylään ja kylästä pois. Satamassa ruukin laivoihin lastattiin ja purettiin kuljetuksia ja kaikkea tätä tekemään tarvittiin tietysti suuri määrä työvoimaa perheineen. Kylässä on käynyt aikamoinen vilinä 1700-luvun lopulla.

20200703_121046

Kahvilan ovessa ilmoitettiin opastetuista historiallisista kävelyistä (1,5 h), jotka järjestetään keskiviikkoina 7. ja 15.7.2020. Kierrokset lähtevät kahvilalta osoitteesta Fagervikintie 1135 ja maksavat 15 euroa aikuisilta sekä 5 euroa 6-18-vuotiailta. Jos olet kiinnostunut osallistumaan, voit pyytää ilmoittautumistiedot minulta blogin Facebook-sivujen kautta.

Fagervik ei ole koko päivän kohde, joten jos haluaa, voi päiväretkeen yhdistää vaikkapa Mustion linnan tai Paavolan tammen. Me kurvasimme kotimatkalla Hvitträskin kautta. Siitä lisää toisessa postauksessa.

 

Mistä on ihana tyttöjen viikonloppu Tallinnassa tehty?

Kerkesimme ystävieni kanssa viettää viikonlopun Tallinnassa ennen kuin maailma meni koronasta hyrskynmyrskyn. Sepä vasta oli ihana reissu! Tyttöjen viikonloppu on aina täynnä höpöttelyä, hassuttelua ja upeaa seuraa. Tallinna tarjoaa tällaiselle mainiot puitteet.

Olemme ottaneet perinteeksi vuokrata asunto Airbnb:stä, jotta saamme käyttöömme yhteisen olohuoneen, jossa löhötä ja lueskella joukolla lehtiä, sekä keittiön, jossa syödä välipalaa ja poksautella skumppapulloja. On kiva, kun samalla rahalla saamme useita makuuhuoneita ja enemmän tilaa kuin yksittäiset hotellihuoneet.

Itse pidän myös persoonallisista sisustuksista. Vanhassa kaupungissa on ihania asuntoja, joista on upeita näkymiä yli vanhan kaupungin.

IMG-20200228-WA0006

Jossain vaiheessa koittaa päivä, jolloin Tallinnan lautat ovat jälleen täynnä iloisia matkustajia. Sitä silmällä pitäen seuraavassa viisi suositusta, jotka jäivät minulle käteen tästä reissusta: yksi ravintola, yksi kahvila, kaksi museota ja kauppakeskus.

Ihanin ravintolailta tuli vietettyä Stenhusissa. Se sijaitsee vanhassa kaupungissa viiden tähden Schlössle-hotellin alakerrassa. Sijainti kellarissa on käytetty upeasti hyväksi sisustamalla tila tunnelmalliseksi takkahuoneeksi. Ravintolassa on luonnonkiviseinät, joiden kanssa sopivassa kontrastissa on suuri takka ja lukuisat kynttilät. Palvelu on ensiluokkaista ja ystävällistä. Totesinkin ystävilleni, että nyt taidettiin tulla minun ravintolaani.

20200229_192624

Mielipiteeni vahvistui ja hymyni leveni mitä pidemmälle pääsimme illallisessa.  Maut olivat sopusoinnussa ja mukava yllätysmomentti sisältyi kaikkiin annoksiin. Ravintolan ruokalista on sittemmin jo vaihtunut, joten en käy tarkemmin läpi mitä söin. Koko seurueemme oli kuitenkin tyytyväinen saamiinsa ruokiin. Kolmen ruokalajin ja keittiön tervehdysten jälkeen ei myöskään kukaan jäänyt nälkäiseksi. Bravo, Stenhus, bravo!

Uusi kahvilabongaus löytyi aivan asuntomme vierestä. Tassikoogid Kohvik sijaitsee osoitteessa Olevimägi 11 ja siellä on tarjolla itse tehtyjä macaroneja sekä kuppikakkuja. Kävin siellä pariinkin otteeseen ja kuppikakut olivat todella herkullisia. Teevalikoima oli vähän erikoinen, sillä se sisälsi lähinnä yrttiteelaatuja, vaikka vieressä on hyvä teemyymälä. Mielenkiintoinen kokeilu joka tapauksessa.

20200301_112656

Pyöriessäni yksin vanhassa kaupungissa kävelin sattumalta KGB:n vankisellimuseon ohi. Se on ollut pitkään käyntikohteideni listalla, joten hetken tuumailtuani päätin poiketa sisään kun se kerran oli mahdollista. Kyseessä ei ole niinkään museo vaan muistomerkki viime vuosisadan kauheuksille.

Osoitteessa Pagari 1 oleva talo toimi vuodesta 1940 lähtien Neuvostoliiton KGB:n esitutkintavankilana, jonka kellariin rakennettuihin vankiselleihin suljettiin maanpetturuudesta epäiltyjä virolaisia.

20200228_142251

Talon seinät ovat nähneet silmitöntä kidutusta, joten onneksi seinät eivät osaa puhua. Museo ei ole herkille, mutta näyttelyssä ei oikeastaan käsitelty kovin paljoa karmeita yksityiskohtia. Siksi museo on minusta enemmänkin tärkeä muistomerkki kuin tapahtuneiden kauheuksien esittelijä.

Koskettavinta oli nähdä ja kuulla videolta nuoren virolaisen miehen kertomus omista isovanhemmistaan, joista toinen joutui karkotetuksi Siperiaan. Perheen tarina on koskettava ja kovin surullinen. Vuosikymmeniä sitten tehdyillä julmuuksilla on pitkät jäljet perillisten elämässä.

Ystävien kanssa olimme sopineet, että menemme yhdessä katsomaan Monet2Klimt-näyttelyn vanhaan Helios-elokuvateatteriin. Etukäteen en todellakaan tiennyt mitä odottaa, mutta koska pidän kovasti impressionistisesta taiteesta sekä uusista kokemuksista, kiinnostuin tästä nopeasti.

IMG-20200321-WA0008

Kyseessä on runsaan puolen tunnin esitys, jossa kuullaan kaunista klassista musiikkia sekä nähdään upeita impressionistisia taideteoksia Van Goghilta, Klimtiltä ja Monet’lta. Liikkuva kuva ympäröi katsojat joka puolelta muodostaen ihan oman maailmansa. Yllä oleva valokuva ei tee oikeutta kokemukselle, joten kannattaa vilkaista tämä traileri.

Aluksi multimediaesityksessä tuli hassu olo: tästäkö maksoin 12 euron sisäänpääsymaksun. Vaikka en etukäteen tiennyt mitä odottaa, en nähtävästi ollut odottanut ainakaan tällaista näyttelyä. Pian kuitenkin oloni rauhoittui ja rentouduin todella. Vaihtuvat kauniit kuvat ja mielenkiintoinen musiikki veivät mukanaan. Hauska elämys!

Vielä viimeisenä vinkkinä Ülemisten ostoskeskus. Voin suositella sitä, jos shoppailu kiinnostaa. Siellä nimittäin on valtava määrä kauppoja ja se sijaitsee lyhyen matkan päässä vanhasta kaupungista. Ülemisteen pääsee kätevästi ratikalla tai kävellenkin. Me otimme taksin, joka maksoi noin kympin. Vaatekaappiin tuli mukavasti päivitettyä kevätvaatteita!

 

 

Suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön puolesta: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Minulla on ystävä, joka järjestää kaveripiirilleen vierailuja erilaisiin museoihin. Monesti kohteena on paikka, joka ei suuremmin mainosta itseään, joten olen päässyt käymään mielenkiintoisissa paikoissa, joihin en itse hoksaisi lähteä. Yksi tällainen oli tammikuun vierailu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Olen varmasti kuullut puhuttavan siitä aikaisemmin, mutta aivoni löivät aivan tyhjää sen kohdalla. En tiennyt siitä mitään.

Seuran tilat Hallituskadulla eivät varsinaisesti ole museo, mutta seuran historia on merkittävä. Se perustettiin vuonna 1831 vaalimaan suomalaista kulttuuriperintöä ja suomen kieltä. Itse asiassa sana kirjallisuus keksittiin seuran nimeä varten! Seuran perustivat kaksitoista merkittävää yliopistomiestä, mm. Elias Lönnrot, ja heidän nimensä on maalattu muistoksi SKS:n upean aulan kattoon.

20200206_170627

Seuralla on ollut merkittävä rooli suomalaisessa kirjallisuudessa. Se julkaisi ensimmäisenä suomenkielisen romaanin, joka oli mikäs muu kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä vuonna 1870. Sitä ennen seura oli jo julkaissut Lönnrotin keräämän Kalevalan, jonka runojen keruumatkoja seura myös tuki rahallisesti.

Vuosien varrella seuran tehtävänkuva on muuttunut suomen kielen ja kulttuurin vahvistuessa. Alunperin se perustettiin kansakunnan rakentajaksi ja suomen kielen kehittäjäksi. Nykyisin seura on tieteellinen muistiorganisaatio, joka koostuu viidestä osasta:

  • Arkisto: suomalaisen perinteentutkimus ja kirjallinen kulttuuri
  • Kirjasto: tavallinen kirjasto sekä kulttuurien tutkimuksen tieteellinen erikoiskirjasto
  • Tutkimusosasto: tutkimustyö sekä tukipalvelut tutkijoille
  • Kustantamo: humanistisen alan tieteellinen ja tietokirjallisuuden kustantamo
  • Fili: kirjallisuuden vientikeskus

Suurin osa palveluista sijaitsee vuonna 1890 valmistuneessa komeassa talossa Kruunuhaassa, vaikka talo kävikin toiminnalle liian pieneksi jo 1940-luvulla. Talon upeaa aulaa pääsee ihailemaan vaikkapa vieraillessaan seuran kirjastossa aukioloaikojen puitteissa.

Samalla vierailulla kannattaa vilkaista myös talon arkistoon, vaikka ei itse tutkimustyötä tekisikään: sen sadat hurmaavat puulaatikot sisältävät käsittämättömän määrän viitteitä ja tietoa esimerkiksi perinteisistä arvoituksista ja syntytaruista. Aivan ihastuttava paikka!

20200206_174121

Koska nykyhetki tulee jäämään historiaan kuten kaikki muutkin hetket, seura pyrkii tallentamaan kappaleita nykyajasta. Tällä hetkellä suomalaisilta kerätään kirjoituksia muun muassa pendelöinnistä, höntsäilystä ja painajaisista. Tällainen nykytiedon kerääminen on ajatuksena jännittävä. Aineisto voi olla mittaamattoman arvokas jollekin tutkijalle tulevaisuudessa, mutta mitähän mahtavat tutkijat sadan vuoden päästä ajatella meidän elämästämme.

Tutustuminen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan oli todella mielenkiintoinen ja sivistävä. Seuran merkitys suomalaiselle kulttuurille on edelleen suuri, vaikka sen tehtävät ovat vuosien saatossa muuttuneet suuresti. Hienoa, että meillä on tällainen taho, joka tukee suomalaisen kulttuurin tutkimusta.

Naiset populaarimusiikissa -näyttely auki sunnuntaihin asti!

Joko olet käynyt suomalaisen musiikin museossa Famessa, Pasilan Triplan länsipuolella? Mä en ollut ennen tätä viikkoa. Onneksi satuin käymään, sillä mielenkiintoinen Naiset populaarimusiikissa – vaihtuva näyttely on auki enää tämän viikon. Kipin kapin siis, jos et ole vielä näyttelyä nähnyt!

20200127_150119Museo koostuu kahdeksasta huoneesta/osasta, joista mieleenpainuvin oli äänieristetty karaokehuone, jossa pystyy laulamaan esityksensä valitsemaltaan virtuaaliselta lavalta VR-lasien avulla. Millaista olisi laulaa vaikkapa Minun Suomeni Tampere-talon estradilta yleisön osoittaessa suosiotaan?

Yksi museon kantava ajatus on madaltaa eri musiikkilajien välisiä raja-aitoja, jotka normaalielämässä voivat välillä kasvaa korkeiksi. Museon alussa orientoivan musiikillisen videon jälkeen astutaan suomalaiseen Hall of Fameen, jossa ovat iloisessa sovussa niin Aino Acktée ja Esa-Pekka Salonen kuin Hurriganes ja Juice Leskinenkin. Toive on, että ihmiset tutustuisivat ennakkoluulottomasti vieraampien genrejen esittäjiin ja musiikkiin.

Tutustuminen on tehty helpoksi erilaisilla nykyaikaisilla tekniikoilla, joita on helppo käyttää. Se tekee tästä museosta interaktiivisuuden edelläkävijän. Kaikessa on mukana nykytekniikka hauskalla tavalla. On VR-laseja, kosketusnäyttöjä ja kuulokkeita. Tekniikka on kuitenkin vain väline, ei itsetarkoitus, eikä sillä kikkailla tarpeettomasti. Myös henkilökuntaa on saatavilla, jos laitteet tuottavat hankaluuksia.

Mielenkiintoista on se, että näyttelyä ei ole rakennettu kronologisesti. Se helpottaa kiertämistä, sillä pienessä ruuhkassakaan ei tarvitse jäädä jonottamaan mihinkään, vaan näyttelyä voi kiertää missä järjestyksessä tahansa.

Pop-musiikin naisiin liittyvässä vaihtuvassa näyttelyssä on jännällä tavalla summattu edelläkävijöitä sekä käytetty lainauksia heidän haastatteluistaan. Muutama esiintyjä on esitelty tekstin avulla musiikkinäytteitä unohtamatta.

Museon kiertämisen jälkeen suosittelen istahtamista museon alakerran Fame-ravintolaan, joka jatkaa yläkerran elämyksiä. Ruokalistat on toteutettu vanhoihin vinyyleihin ja ruokalajeissa toistuu muusikoiden ruokamuistot nykyaikaan ja fine-diningiin tuotuna.

20200127_164023

Ruoka oli älyttömän hyvää. Voin varauksetta suositella ainakin aperitiiviksi nokkoscocktailia sekä jälkiruoaksi suklaakakkua höystettynä jalluhyytelöllä (kyllä, kuulostaa kamalalta, mutta oli tosi hyvää!). Jälkkäri katosi suuhun niin nopeasti, että unohdin ottaa kuvan, mutta pääruoastani hirvi-annoksesta nappasin kuvan. Annos oli erinomainen: pala hirven fileetä, pariloitua hirvimureketta, karpaloita, jäkälää, paahdettua palsternakkaa ja kurpitsaa.

20200127_174259

Ravintola on tunnelmaltaan lämmin ja kattaus on vehreydessään raikkaan erilainen. Ravintolassa voi käydä myös kahvilla. Tarjolla olisi ollut tuoksuvia korvapuusteja, joita olisi kovasti tehnyt mieli ellen olisi syönyt juuri runsasta kolmen ruokalajin illallista.

Erikoisnäyttely museossa vaihtuu neljä kertaa vuodessa, joten uutta näkemistä museossa tulee riittämään. Ystävänpäivänä avautuvan seuraavan näyttelyn nimi on Asfalttiviidakosta ikuiseen vappuun – iskelmän evoluutio. Fame on erinomainen lisä Suomen ja Helsingin museotarjontaan!

Ei-jouluaiheinen postaus eräästä taidenäyttelystä ja ihanasta ravintolasta

Sinebrychoffin taidemuseossa on tammikuun 5. päivään saakka esillä näyttely nimeltä Renesanssin kaunottaret. Kävin kiertämässä sen yleisellä opastuksella (lauantaisin klo 14) ja kuten yleensä, opastukselle osallistuminen kannatti. Kuulin mielenkiintoisia tarinoita taulujen taustoista.

Teokset ovat saksalaisen renesanssitaiteilija Lucas Cranach vanhemman työhuoneelta 1500-luvulta. Työhuoneella on tässä yhteydessä erityinen merkitys, sillä ilmeisesti suuri osa hänen teoksistaan valmistui yhteistyönä hänen oppipoikiensa kanssa.

20191130_143210

Cranach vanhempi oli Martti Lutherin läheinen ystävä ja hän oli yksi uskonpuhdistuksen ahkerista kuvittajista. Hän ei halunnut ajan mukaisesti maalata pelkästään pyhimyksiä, joten hän laajensi kristinuskon kuvakatalogia erilaisiin Raamatun aiheisiin. Lisäksi hän maalasi paljon muotokuvia tilaustöinä sekä mytologisia aiheita.

Näyttely alkaa uskonnollisilla aiheilla, jatkuu punapyökille tehdyllä grafiikalla, siirtyy sitten saksalaisten prinsessojen muotokuviin ja päättyy Cranachin inspiroimiin nykykoruihin. Minusta renesanssinaisten vaatteet ja asusteet olivat erityisen mielenkiintoisia ja sinänsä ei ole ihme, että ne ovat toimineet nykykorusuunnittelijoiden inspiraationa.

20191130_141922
Lucas Cranach vanhempi: Venus ja Amor hunajavarkaissa (1527)

Opastuksella kuulemistani tarinoista mieleenpainuvin liittyi yllä olevaan tauluun. Siinä Amor on ollut hunajavarkaissa mehiläispesällä ja on saanut vihaisilta mehiläisiltä piston. Hän hakee myötätuntoa ja valittaa äidilleen Venukselle, jolta ei paljoa myötätuntoa heru itseaiheutetulle vahingolle. Niin ihmisiinkin sattuu sinun nuolesi pistokset, oletkos ajatellut sitä, Venuksen voi ajatella tokaisevan pojalleen. Tarinan taustalla on yhteiskunnallinen sanoma siitä, että pelkästään viettiensä vietävänä oleminen aiheuttaa kipua.

Näyttely oli mielenkiintoinen kokonaisuus ja harvinainen sellainen: Cranachin teoksia ei arvokkuutensa ja haurautensa vuoksi yleensä päästetä vierailuille. Sinebrychoffin museossa on kaksi Cranachia omasta takaa ja muut on lainattu näyttelyä varten.

Ihana ravintola vaikkapa sitten näyttelyssä heränneiden ajatusten purkamiseen ja muuhunkin illanviettoon on Sogia Gastro. Se on varsin uusi fine dining -paikka Senaatintorilla Kiseleffin talossa toisessa kerroksessa (mainiot näkymät Senaatintorille siis!).

20191129_195142

Käyn sen verran usein ravintoloissa, että enää harvoin kohtaan ravintolaa, jonka jokainen ruokalaji pääsisi yllättämään minua upeilla makuyhdistelmillään. Se on toisaalta harmillista, mutta sitten kun niin käy, taivaallista. Sofia Gastro oli tosi hieno kokemus!

A la carte -listan sijastan ravintolassa on valittavina joko kolmen tai kuuden ruokalajin menu, jossa tietysti huomioidaan mahdolliset allergiat. Me valitsimme seuralaiseni Piikkipaatsaman kanssa kolmen ruokalajin illallisen. Kolmeen se ei kuitenkaan jäänyt, sillä kokin tervehdysten ja ruokalajinomaisten leipien olimme seonneet laskuista. Annokset olivat pieniä, mutta niitä oli niin monta, että vatsa tuli mukavan täyteen.

20191129_212208

Menu muuttuu raaka-aineiden saatavuuden mukaan, joten en käy ruokalajeja sen enempää läpi. Yhteistä niille kuitenkin oli tasalaatuisuus niin lihan, kalan kuin kasvisannostenkin suhteen. Kertakaikkiaan inspiroivia makuyhdistelmiä!

Miljöö 1700-luvun talossa oli rauhallinen ja tunnelmallinne. Rappukäytävässä oli upeat koristelut; ravintolasalin puulattia ja leveät ikkunalaudat olivat hurmaavia.

20191129_213144

Sofia Gastro hyppäsi kerralla yhdeksi lempiravintoloistani.