Jouluvaloista ja georgialaisesta ruoasta

Vuoden harmain aika on alkanut. Viime viikkoina on onneksi ollut kohtuullisesti pilvettömiä päiviä ja aurinko on saanut paistaa vapaasti sen aikaa mitä se nyt tällä hetkellä täällä paistaakaan. Marraskuu on ollut meille armollinen.

Tänään ei räntäsateelta kovin montaa valonsädettä päässyt maan pinnalle saakka. Kun siihen lisättiin jo ennen neljää laskeva aurinko, on olo tämän pimeyden keskellä aika epätodellinen. Miten tähän ikinä tottuu? Kirkasvalolamppu tuo pientä lohtua.

Iltaisin ei enää tee mieli lähteä ulkoilemaan pimeyteen asuinalueellani. Vaihtoehtoina on pilkkopimeät metsäpolut tai vilkkaiden valaistujen autoteiden vierellä kävely. Kumpikaan ei sanottavammin houkuttele.

Satuin viime viikolla kävelemään Helsingin keskustassa illalla. En ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, mutta keskusta on tähän vuodenaikaan aika hyvä paikka ulkoiluun. Siellä on hyvä valaistus, hyvin vähän ihmisiä (etenkin nyt korona-aikaan) ja autoliikennettä ei ole mahdottomasti, kun valitsee sopivan reitin.

Kauniit jouluvalot tuovat lisätunnelmaa ja matkalla voi pysähtyä vaikka ihailemaan Stockmannin perinteistä jouluikkunaa. Olen iloinen, että arvorakennusten valaisuun on viime vuosina kiinnitetty enemmän huomiota ja keskustassa onkin vaikka mitä kaunista nähtävää. Hieno Uspenskin katedraali on upea näky pimeällä kuten myös tuomiokirkko.

Arkipäivinä olen siirtynyt ulkoilemaan ruokatunnilla, jotta näkisin hiukan päivänvaloa. Se on etätyön paras puoli. Vaikka työpäivä sen johdosta vähän piteneekin, se ei haittaa, koska juuri nyt iltaisin ei ole erityisemmin muutakaan tekemistä.

Vielä silloin kun oli, kävin ystävien kanssa tutustumassa Haukilahdessa sijaitsevaan georgialaiseen ravintolaan, Rioniin. Georgialainen ruoka on tolkuttoman hyvää. Jos et ole vielä tutustunut siihen, niin suosittelen. Ruoka on maukasta, mehevää ja täyteläistä – ja sitä on paljon.

Rionin perustajista toinen on Georgiasta ja hänen äitinsä reseptejä on käytetty monien ruokien valmistamiseen. Ruokalistalla on todella paljon vaihtoehtoja, jopa valinnanvaikeudeksi asti. Minut yllätti kasvisvaihtoehtojen ja vegaanisten ruokien määrä. Jopa juustoisesta herkullisesta hatsapuri-leivästä on vegaaniversio!

Tilasimme pöytään alkuruoaksi paljon jaettavia annoksia, sillä se on georgialainen tapa ja mahdollistaa monien eri ruokien maistamisen. Pääruoat valitsimme jokaiselle henkilökohtaisesti. Ruoka oli autenttista ja konstailematonta. En jaksanut syödä kaikkea, joten pyysin loput hatsapuristani ja ojakpuristani (paikallinen pyttipannu) mukaan.

Rionilla on toinen ravintola Turussa. Nyt kun ravintolassa istuminen ei monia ymmärrettävistä syistä houkuttele, kannattaa muistaa, että ruokia voi usein tilata myös mukaan. Yritetään pitää hyvät paikalliset ravintolat pystyssä tämän vaikean ajan yli.

Vielä koittaa se päivä, kun voimme kokoontua yhteen ja pimeät päivät ovat ohi. ❤

Advertisement

Joulumaa Helsingissä: Weisteen Wanha Villa

Pukinmäessä on vanha museoviraston suojelema huvila, jossa joulu asuu. Siellä on joulukoristevalmistaja Weiste oy:n tehtaanmyymälä Wanha Villa. Weiste oy on valmistanut pieteetillä erilaisia joulukoristeita ihmisten iloksi vuodesta 1924 saakka. Tänä päivänä se tuottaa runsaat 1,5 miljoonaa joulukoritetta vuodessa. Huikeaa!

Yrityksen perusti aikoinaan paperitarvikekaupan pitäjä Kalle Weiste, joka huomasi, että joulukoristeilla olisi kysyntää asiakkaiden keskuudessa, jos olisi mitä myydä. Näppäränä miehenä Kalle päätti alkaa valmistaa sellaisia itse.

Aluksi joulukoristeiden tuotanto Helsingin Kluuvissa oli pientä, mutta jo muutamassa vuodessa oli tiloja laajennettava. Silloin Kalle perusti tehtaan Pukinmäkeen. Tehtaan vieressä oli Kallen kotitalo, joka nykyisin toimii tehtaanmyymälänä.

Lähes satavuotias puutalo, Wanha Villa, on kaunis ja hyvässä kunnossa. Pimeällä jouluvalot tuikkivat ikkunoista ja lumiseen aikaan näky on varmasti satumainen.

Huvilan alakerrassa on viisi huonetta sekä suuri sali täynnä eri teemoihin jaoteltuja koristeita. Ja niitähän sitten piisaa kaikissa mahdollisissa väreissä kaikkiin mahdollisiin käyttötarkoituksiin, joihin et edes tiennyt tarvitsevasi joulukoristetta.

Koristeiden runsaus häikäisi aluksi ja ensimmäinen kierros huoneissa meni hämmennyksen vallassa. Vasta koko tilan kartoitettuani pystyin keskittymään siihen, mitkä koristeet ja värit ehkä sopisivat omaan kotiini ja minkälaisia koristeita mahdollisesti tarvitsisin.

Wanhan Villan aukioloajat ovat laajat, joten lähellä asuvien on helppo ottaa myös tuumaustauko ja palata myöhemmin miettimistauon jälkeen tekemään ostoksia.

Koristeet ovat laadukkaita ja viimeisteltyjä, eivät mitään yhden joulun rihkamaa. Nämä pakataan kodeissa silkkipapereihin ja varastoidaan huolellisesti joulu toisensa jälkeen odottamaan seuraavaa ja kestävät kyllä isältä pojalle. Paitsi että isä ei taatusti raaski antaa näitä pojalleen.

Wanha Villa on kaunis kokonaisuus, jossa kannattaa vierailla pelkästä silmänilosta ja vaikkei tällä haavaa tarvitsisikaan uusia koristeita. Siellä voi keksiä myös hyviä lahjaideoita läheisille. Ostin itselleni valkoisen glitterkeijukaisen hopeisella rusetilla ja ripustuslenkillä. Se löysi oitin paikkansa olohuoneestani.

Weiste oy on muuten Euroopan vanhimpia teollisia joulukoristevalmistajia ja Pohjoismaiden ainoa. Minusta on erityisen hienoa, että joulupukin kotimaassa on edelleen näin perinteikäs kotimainen joulukoristevalmistaja.

Kesäretki Hvitträskiin

Arki palasi niin että pätkähti. Sitten viime kirjoitukseni on ehtinyt kesäloma loppua ja rajoitettu korona-arki alkaa. Se lamaannutti elämästäni tehokkaasti suurimman osan luovasta toiminnasta, joksi tämän kirjoittamisenkin lasken. Hampaat olen muistanut pestä ja töissä käydä.

Ensin ajattelin, että näin pitkän tauon jälkeen minun pitäisi kirjoittaa siitä mitä tauon aikana tapahtui (ulkoisesti ei juuri mitään ja pään sisällä hyvin paljon), mutta jotta saan edes joskus julkaistua jotain, on nyt parasta palata vain normaaliin päiväjärjestykseen ja kirjoittaa jostain helpommasta.

Juttuideoita on tietokoneen muisti täynnä. Ehdin kesän aikana nähdä ja tehdä vaikka mitä hauskaa, josta riittää onneksi kirjoitettavaa, vaikkei koko talvena tapahtuisi mitään uutta. (Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy.)

Yksi mielenkiintoisimpia paikkoja, joissa kesällä kävin ja johon huomaan ajatuksissani usein palaavani, on Hvitträsk – tuo kirkkonummelainen kartano, jota Kansallismuseo tituleeraa kansallisromanttisen arkkitehtuurin helmeksi.

Rakastuin siihen ensi silmäyksellä.

On hauska vierailla ylellisissä paikoissa, joissa ihmiset ovat asuneet. Usein katselen tiloja sillä silmällä, miltä tuntuisi nukkua tuossa sängyssä tai lukea kirjaa tässä takkahuoneessa, syödä iltaruokaa tuon pöydän ääressä tai viettää kaverien kanssa aikaa tässä olohuoneessa. Varsin usein myös totean, että ei kovin mukavaa. En mistään hinnasta muuttaisi sinne.

Hvitträsk oli toista. Ensimmäisessä varsinaisessa asuintilassa, tuvassa, rakastuin taivaansinisiin seiniin ja katon paneeleihin. Seuraavassa huoneessa ihailin lumoutuneena syvänsinistä takkaa sekä kattomaalauksia. Yläkerrassa ihastuin sokkeloisuuteen: rakastan erilaisia auloja ja käytäviä, epähuoneita. Myös näköalat Vitträsk-järvelle olivat hienot.

Olin ollut hyvin tietämätön Hvitträskin olemassa olosta aiemmin. Nimi oli etäisesti tuttu, mutta aloitin tutustumisen siihen ihan perusteista. Siis mikä tämä paikka oikein on?

Hvitträsk on kolmen arkkitehdin yhteiluomus. Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen olivat perustaneet arkkitehtitoimiston vuonna 1896 (sama toimisto, joka suunnitteli Suomen paviljongin Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900!) ja päätyneet rakentamaan yhdessä kartanon, Hvitträskin, jonne he kaikki kolme muuttivat perheineen vuonna 1903. Kovin montaa vuotta he eivät kuitenkaan tällä kokoonpanolla Hvitträskissä ehtineet asua, vaan sillä on ollut monia eri asukkaita viime vuosisadan aikana.

Vuodesta 2000 Hvitträsk on ollut Kansallismuseon omaisuutta ja hyvä niin, jotta mahdollisimman moni pääsee ihailemaan upeaa rakennusta. Hvitträskin valoisassa ja korkeassa ateljeessä on valmistuneet mm. Helsingin rautatieaseman suunnitelmat. Hvitträskissä käydessä kannattaa muistaa vierailla myös puutarhassa.

Olimme käymässä Hvitträskissä ystäväni Piikkipaatsaman kanssa (hänen bloginsa löytyy täältä) ja testasimme vierailullamme myös pihakahvilan. Kahvilan valikoima oli positiivinen yllätys, ottaen huomioon ettei alueella liikui juuri muita kuin museovieraita. Pieni huvila, jossa normaalisti on ravintola, on ymmärtääkseni parhaillaan kunnostettavana, joten vain pihakahvila on toiminnassa. Aukioloajat kannattaa tarkistaa ennen vierailua ja sovittaa käynti yhteen niin, että pääsee nauttimaan herkullisista pullakahveista.

Lentämässä kummipojan kanssa

Joko olet kuullut tuulitunnelissa lentämisestä? Redin avautuessa Kalasatamassa Helsinkiin saatiin ensimmäinen tuulitunneli Fööni. Suomen ainoa löytyi sitä ennen Pyhtäältä, nyt jo suljetusta Sirius-keskuksesta. Fööni on nopeasti lisännyt tietoutta helsinkiläisten keskuudessa tästä hauskasta elämyksestä ja 11-vuotias kummipoikani oli yksi heistä.

Kun hän oli syksyllä kylässä luonani Helsingissä, kävimme katsomassa miltä se tuulitunnelilentäminen oikein näyttää. Hän innostui valtavasti, joten alkuvuodesta koitti päivä, jolloin vein hänet lentämään.

Varasin hänelle neljä minuuttia lentoja ja itselleni kaksi. Olen aikaisemmin lentänyt Siriuksessa, joten tiesin mistä on kyse. Ensikertalaisella menee yleensä pari ensimmäistä minuuttia outoon kokemukseen tottuessa ja kehon hallintaa opetellessa. Siksi kaksi minuuttia on ensikertalaiselle mielestäni liian vähän. Niistä jäisi vain harmittamaan, kun juuri oppi jotain mitä ei sitten ehtinytkään kokeilla käytännössä enää uudestaan.

Itse huomasin, että ensimmäisen minuutin jälkeen jo muistin miten ilmavirrassa ollaan ja miten mikäkin liike vaikuttaa asentoon. Edellisestä lennosta on viitisen vuotta aikaa, joten hyvin keho kuitenkin muisti.

Lentopakettiin kuuluu tietysti koulutus. Sitä sekä varusteiden lainausta varten paikalla pitääkin olla hyvissä ajoin ennen omaa lentoajankohtaa. Koulutus ei ole kovin monimutkainen, joten lentäminen kyllä onnistuu kaikilta, jotka ymmärtävät ohjeita. Kummipoikaani jännitti, jos ohjeet unohtuvat, mutta sekään ei ole kovin vakavaa, koska lentäminen tapahtuu aina ohjaajan kanssa.

Meidän ohjaaja oli aivan huippu tyyppi. Hän otti ihanasti huomioon ryhmän nuorimman ja esimerkiksi auttoi häntä varusteiden kanssa. Meidän lentoryhmään kuului yhteensä neljä henkilöä ja lensimme vuorotellen 1-2 minuuttia kerrallaan. Tauko lentojen välissä on hyvä jo ihan oppimisen kannalta. Lisäksi lentäessä joutuu käyttämään lihaksia kehon hallintaan, joten pieni rentoutus lentojen välillä on tervetullut.

Halpaa tuo lentäminen ei ole, mutta minusta ihan hintansa arvoista erikoisena kokemuksena. Siihen voi tietysti jäädä myös koukkuun. Olikin hauska seurata Föönin kahvilasta harrastelijoiden ja ammattilaisten treeniä tuulitunnelissa. Huikeita temppuja!

Viimeisellä lennolla ohjaaja vei meistä jokaisen vuorollaan lentämään korkealle tuulitunnelissa, vaikka muuten pysyttiin 1-2 metrin korkeudessa. Se oli todella hauska ja jännittävä kokemus! Olisin kiljahdellut, jos olisin kypärältäni voinut.

Omat kuvani lennoista eivät olleet kovin hyviä, joten tämän postauksen kuvat on lainattu luvan kanssa Föönin verkkosivuilta.

Naiset populaarimusiikissa -näyttely auki sunnuntaihin asti!

Joko olet käynyt suomalaisen musiikin museossa Famessa, Pasilan Triplan länsipuolella? Mä en ollut ennen tätä viikkoa. Onneksi satuin käymään, sillä mielenkiintoinen Naiset populaarimusiikissa – vaihtuva näyttely on auki enää tämän viikon. Kipin kapin siis, jos et ole vielä näyttelyä nähnyt!

Museo koostuu kahdeksasta huoneesta/osasta, joista mieleenpainuvin oli äänieristetty karaokehuone, jossa pystyy laulamaan esityksensä valitsemaltaan virtuaaliselta lavalta VR-lasien avulla. Millaista olisi laulaa vaikkapa Minun Suomeni Tampere-talon estradilta yleisön osoittaessa suosiotaan?

Yksi museon kantava ajatus on madaltaa eri musiikkilajien välisiä raja-aitoja, jotka normaalielämässä voivat välillä kasvaa korkeiksi. Museon alussa orientoivan musiikillisen videon jälkeen astutaan suomalaiseen Hall of Fameen, jossa ovat iloisessa sovussa niin Aino Acktée ja Esa-Pekka Salonen kuin Hurriganes ja Juice Leskinenkin. Toive on, että ihmiset tutustuisivat ennakkoluulottomasti vieraampien genrejen esittäjiin ja musiikkiin.

Tutustuminen on tehty helpoksi erilaisilla nykyaikaisilla tekniikoilla, joita on helppo käyttää. Se tekee tästä museosta interaktiivisuuden edelläkävijän. Kaikessa on mukana nykytekniikka hauskalla tavalla. On VR-laseja, kosketusnäyttöjä ja kuulokkeita. Tekniikka on kuitenkin vain väline, ei itsetarkoitus, eikä sillä kikkailla tarpeettomasti. Myös henkilökuntaa on saatavilla, jos laitteet tuottavat hankaluuksia.

Mielenkiintoista on se, että näyttelyä ei ole rakennettu kronologisesti. Se helpottaa kiertämistä, sillä pienessä ruuhkassakaan ei tarvitse jäädä jonottamaan mihinkään, vaan näyttelyä voi kiertää missä järjestyksessä tahansa.

Pop-musiikin naisiin liittyvässä vaihtuvassa näyttelyssä on jännällä tavalla summattu edelläkävijöitä sekä käytetty lainauksia heidän haastatteluistaan. Muutama esiintyjä on esitelty tekstin avulla musiikkinäytteitä unohtamatta.

Museon kiertämisen jälkeen suosittelen istahtamista museon alakerran Fame-ravintolaan, joka jatkaa yläkerran elämyksiä. Ruokalistat on toteutettu vanhoihin vinyyleihin ja ruokalajeissa toistuu muusikoiden ruokamuistot nykyaikaan ja fine-diningiin tuotuna.

Ruoka oli älyttömän hyvää. Voin varauksetta suositella ainakin aperitiiviksi nokkoscocktailia sekä jälkiruoaksi suklaakakkua höystettynä jalluhyytelöllä (kyllä, kuulostaa kamalalta, mutta oli tosi hyvää!). Jälkkäri katosi suuhun niin nopeasti, että unohdin ottaa kuvan, mutta pääruoastani hirvi-annoksesta nappasin kuvan. Annos oli erinomainen: pala hirven fileetä, pariloitua hirvimureketta, karpaloita, jäkälää, paahdettua palsternakkaa ja kurpitsaa.

Ravintola on tunnelmaltaan lämmin ja kattaus on vehreydessään raikkaan erilainen. Ravintolassa voi käydä myös kahvilla. Tarjolla olisi ollut tuoksuvia korvapuusteja, joita olisi kovasti tehnyt mieli ellen olisi syönyt juuri runsasta kolmen ruokalajin illallista.

Erikoisnäyttely museossa vaihtuu neljä kertaa vuodessa, joten uutta näkemistä museossa tulee riittämään. Ystävänpäivänä avautuvan seuraavan näyttelyn nimi on Asfalttiviidakosta ikuiseen vappuun – iskelmän evoluutio. Fame on erinomainen lisä Suomen ja Helsingin museotarjontaan!

Pysäyttävä valokuvanäyttely

Kulttuurikeskus Caisassa on lokakuun loppuun saakka esillä Lupta Femeilor -valokuvanäyttely, joka vie kokijansa syvälle ihmisyyden kysymysten äärelle. Näyttely kertoo Suomeen tulleiden seitsemän romaninaisen elämästä muotokuvien, naisten itse ottamien valokuvien sekä videoidun haastattelun avulla. 

Videoinstallaatiossa naisia pyydettiin kertomaan menneisyydestään, nykyisyydestään ja tulevaisuuden unelmistaan. Tarinat olivat karuja. Yksi henkilöistä ei pystynyt kertomaan menneestä juuri mitään ennen kuin purskahti itkuun. Kaikki näyttivät ikäistään 10-20 vuotta vanhemmilta. Kaikki haluaisivat mieluummin olla lastensa kanssa kotimaassaan, mutta köyhyys, syrjintä ja kurjat olot ovat pakottaneet heidät muuttamaan muualle etsimään toimeentuloa. Elämä Suomessa ei todellakaan ole mitään autuutta.

Naiset kertovat haastattelussa myös siitä, miten he tulevat kohdatuksi Helsingin kaduilla. Vaikka voisi kuvitella, että he tuntisivat olonsa ulkopuolisiksi Helsingissä kaiken hyvinvoinnin keskellä, sellainen tunne ei välittynyt valokuvista.

(Taiteilija Katriina) Haikala halusi kertoa Itä-Euroopan romaninaisista, joihin suhtaudutaan joka paikassa vihamielisesti ja ennakkoluuloisesti. He ovat Suomessakin kuin näkymättömiä. Heihin ei haluta ottaa kontaktia, ei edes katsota silmiin, ettei vain tarvitse puhua heidän kanssaan.

Silti he herättävät täällä uteliaisuutta. Kun Haikala Oodi-kirjastossa halasi tuttua romaninaista, maailma ympärillä pysähtyi ja kaikki tuijottivat. Miten tuo Sophia Lorenin näköinen nainen voi tuntea tuon romaninaisen?

– Anna-Stina Nykänen, Helsingin Sanomat 6.10.2019 –

Minusta tuntui, että näyttely oli tehty juuri minulle ja kaltaisilleni. En ole tiennyt miten suhtautua romaneihin. Romanikerjäläisiä kohdatessa oloni on avuton ja vaivaantunut. Romanien tilanne kotimaassaan on järkyttävän huono, ja syrjintä pahentaa jo ennestään kurjaa köyhien tilannetta. En pysty muuttamaan romanien asemaa kotimaassaan ja kerjäläisten ammattirikollisuudesta kulkee paljon urbaaneja legendoja.

Yksi asia näyttelyssä tuli selväksi ja vähän hävettää, että piti ihan näyttelyyn asti mennä se oppimaan: he ovat ihmisiä siinä missä sinä ja minäkin. Olemme hyvin samanlaisia suruinemme, iloinemme ja toiveinemme.

Lupta Femeilor on romaniaa ja tarkoittaa naisten taistelua.

Tapoja auttaa on monia. Täältä löytyy lisätietoa niistä.

Lisätietoa näyttelystä: Kansan Uutisten artikkeli.
Anna-Stina Nykäsen mielenkiintoinen artikkeli Helsingin Sanomissa: Kettu, kuu ja kirkko.

Näyttely on avoinna lokakuun loppuun saakka. Suosittelen siihen tutustumista kaikille. Näyttelyssä poikkeamiseen ei mene kauaa, jos esimerkiksi liikkuu muutenkin Sörnäisissä.

 

Opastetulla teekävelyllä Helsingissä

Meneillään on lempivuodenaikani. Syksyyn liittyy tässä vaiheessa niin paljon ihania asioita, että en anna marraskuun vesisateiden vielä lannistaa. Ilmojen viileneminen sai minut viime viikolla kaivamaan esille paksumman untuvapeiton sekä villakangastakin. Sarastusvalo on ollut käytössä jo pari viikkoa helpottamassa aamuheräämisiä.

Iltojen pimentyminen taas on lisännyt teen kulutustani. Joka ilta vedenkeitin porisee kotonani useampaan kertaan. Sopivaan saumaan siis sattui Helsinki Teawalk -kiertokävely. Se on tapahtuma, joka järjestetään kerran kuussa ja siinä tutustutaan neljään erilaiseen teehuoneeseen. Kierros huipentuu Salutorgetin iltapäiväteelle.

Olen aiemmin vähän vierastanut teetapahtumia, koska monet teefanit suhtautuvat teehen aika puritaanisesti suosien laadukkaita maustamattomia vihreitä teitä, jotka taas eivät ole omaan makuuni. Juon itse maustettuja mustia teitä, joita joku saattaisi pitää teekulttuurin häväistyksenä. Olen iloinen, että tulin menneeksi tälle teekävelylle, koska kuulin, että Teenystävät ry:ssä suhtaudutaan suvaitsevaisesti kaikkiin teen juojiin eikä alemmuuskomplekseihin ole tarvetta. Opin myös, että mustat teet ovat nousussa jopa Kiinassa. Mielenkiintoista!

Ensimmäinen kohteemme kävelyllä oli Demmers, vanha itävaltalainen teehuone Annankadun eteläpäässä. Siellä saimme matcha-inkivääri-jääteeshotit sekä maistiaisia uusimmista teelaaduista sekä liikkeen muista herkuista.

Oli hauska kuulla, miten omistaja oli päätynyt teehuoneen perustajaksi ja miten Demmers valikoitui kumppaniksi. Lopuksi oli hetki aikaa tehdä ostoksia ja päädyin rikastuttamaan teekannukokoelmaani uudella yksilöllä. Olin miettinyt kyllä, että voisin hankkia valurautaisen pannun, mutta en arvannut, että ostan sen jo ensimmäisestä paikasta. Mutta kun oikea tulee vastaan, ei kannata jäädä jumittamaan.

Seuraavaksi siirryimme Annankatua pitkin TeeMaahan. Jos Demmers oli eurooppalainen teehuone, tämä oli selvästi aasialainen. Pääsimme seuraamaan erilaisia haudutusmenetelmiä ja testaamaan haudutuksen vaikutusta makuun. Vierailu oli mielenkiintoinen ja sen innoittamana perehdyin kotona lisää gongfu-haudutusmenetelmään.

Mika Hannola, TeeMaa

Annankadulta vaihdoimme Fredalle, jossa sijaitsee oma suosikkini, The Ounce. Kyseessä on pietarilainen teehuoneketju, jonka liikkeissä on ainutlaatuinen tunnelma. Sisään astuessa astuu samalla vuosisadan tai pari ajassa taaksepäin. Sydämen syke laskee kuin itsestään ja käynkin täällä toisinaan juomassa rauhoittavan teekupposen. Minusta Ouncen teesekoitukset ovat poikkeuksellisia, mutta saatan olla arviossani puolueellinen.

Neljännessä teehuoneessa, Old Tea Shopissa Vilhonkadulla, keskustelu siirtyi ekologisuuteen. Liike on erikoistunut luomuteehen ja liikkeen omistaja kertoi meille esimerkiksi pyrkimyksestään muovittomuuteen samalla kun maistelimme japanilaista hojicha-teetä. Matcha oli toinen puheenaiheemme. Oli kiva tutustua tähän vasta vuoden vanhaan teepuotiin.

Runsaan kolmen tunnin jälkeen kierroksemme päättyi Espalle Salutorgetiin, jossa meille tarjoiltiin iltapäivätee. Herkutellessamme juttelimme seurueemme kanssa teemieltymyksistämme ja kyselimme oppaaltamme Teenystävät ry:n toiminnasta. Jaoimme kokemuksia hyvistä teepaikoista ympäri Suomen.

Meillä oli hurjan ihana iltapäivä. Kierroksen porukka oli mukavaa, ja yhdistihän meitä rakkaus teehen. Paljon hyviä keskusteluja tuli käytyä ja mainiota oli tutustua teepuoteihin. Kiittelimme runsaasti kierroksen järjestäjää.

Näitä vastaavia Teawalk-tapahtumia järjestetään 6.6.2020 asti kerran kuussa. Kesto oli vajaa 5 tuntia ja hinta 50 euroa. Kokonaisuuteen nähden hinta oli minusta tosi edullinen. Suosittelen kierrosta lämpimästi ihan kaikille teenjuojille tyylistä ja mieltymyksistä riippumatta!

Syyskuun suositukset (eli issikkaratsastus, Ellen Thesleff ja kaksi ravintolaa)

Vein taannoin 10 vuotiaan kummityttöni ratsastamaan islanninhevosilla Minzun tallin Tutustu issikoihin -tapahtumaan. Minzun talli Nurmijärvellä järjestää jokaisen kuun ensimmäisenä lauantaina tällaisen päivän. Meillä oli hurjan hauskaa ja jännittävää!

Päivän ohjelmaan kuului muun muassa oman hevosen harjaus ja satulointi sekä lähes kahden tunnin ratsastus maastossa. Issikat ovat siitä mahtavia heppoja ensikertalaisille, että niiden rauhallisen luonteen takia niillä voi lähteä vähäisilläkin taidoilla maastoon. Kummityttö oli ihmeissään ja jännittynyt, kun kuuli, että kukaan ei taluta vaan ratsastetaan ihan ite.

Maastossa pääsimme vähän kokeilemaan laukkaa ja tölttiä ja hevoset olivat ihania. Olin myös tosi tyytyväinen saamaamme ohjaukseen. Taisimme olla ryhmän ainoat kokemattomat ja meille näytettiin kädestä pitäen miten hevoset harjataan ja kengät putsataan. Satuloinnissakin saimme auttaa ja epävarmoja rohkaistiin kivasti. Mainio kokemus kaikenkaikkiaan!

Syyskuussa kävin katsomassa Helsingin taidemuseossa Ellen Thesleffin taidenäyttelyn. Olen lukenut viime talvena Hanna-Reetta Schreckin kirjoittaman Ellenin elämäkerran ja silloin inspiroiduin kovasti Ellenin määrätietoisuudesta ja omapäisyydestä. Ellen halusi säilyttää elämässään täydellisen tekemisen vapauden, joka siihen aikaan oli poikkeuksellista. Ellenillekin tällä valinnalla oli hintansa. Hän oli mielenkiintoinen persoona ja Schreckin kirja esitteli Ellenin hyvin.

Kirjaan nähden näyttelyssä ja yleisökierroksella ei tullut minulle kovin paljoa uutta, mikä oli tavallaan pieni pettymys. Toki oli hienoa nähdä teokset livenä ja monessa teoksessa hämmensi niiden pieni koko. Tutkin myös läheltä eri maalausten siveltimen vetoja. Kun en mitään maalaamisesta ymmärrä, oli hauska pohtia tekniikoita. Ellenin näyttely on avoinna tammikuun 26. päivään saakka.

Taidepläjäyksen jälkeen kroppa kaipasi ravintoa ja päädyimme Pikku-Roballe Hill’s dumplingsiin. Aasialainen ruoka ei ole omaa sydäntäni lähimpänä, mutta oli hauska kokeilla tällaistakin ruokaa. Tilasin kaladumplingseja (kuvassa vasemmalla) ja golden chicken wonton -annoksen (oikealla) sekä lisukkeeksi riisiä ja salaattia. Makoisaa!

Tunnelmaltaan ja tarjoiluiltaan itselleni tutumpi on läheinen Krog Roba, jonne jatkoimme jälkkärikahveille dumplingsien jälkeen. Upea välimerellinen sisustus vie omat ajatukseni Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-Itään, mutta ruoka Krog Robassa on pohjoismaista. Tässä miljöössä viihdyn hyvin! Tilasin kannullisen mustaa teetä sekä suklaakakkua vaniljakreemillä ja mustikoilla. Nam!

Ravintolan suoriutuminen on petraantunut paljon perustamisen alkuajoista, joten nyt voin onneksi suositella tätäkin ravintolaa lämpimästi. Krob Robasta on saatavilla á la carten lisäksi aamiaista, brunssia ja lounasta.

Helsingin Ritarihuone, tuulahdus 1800-luvulta

Minulla oli ilo päästä viime keväänä vierailulle Helsingin Ritarihuoneelle. Sinnehän ei niin vaan päästä, sillä juhlasaliin on asiaa vain tilaisuuteen kutsuttuna tai opastetulla kiertokäynnillä. Rakennus on silti tosi mielenkiintoinen, sillä Helsingissä ei ole jäljellä kovin montaa vastaavaa rakennusta, jossa säätyhistoria on niin lähellä ja aistittavissa.

Ritarihuoneen rakennutti vuonna 1862 ritaristo ja aateli. Seuraavana vuonna se toimi jo kaikkien neljän säädyn (aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat) kokouspaikkana, sillä Säätytaloa ei oltu vielä rakennettu. Säätyjärjestelmä toimi kuitenkin viimeisiä vuosikymmeniään, sillä 1900-luvun alussa siitä luovuttiin ja vuonna 1906 muodostettiin yksikamarinen eduskunta. Rakennusta rakennettaessa tätä ei tietysti vielä tiedetty.

Portaikon yläpuolella on Pro patria -tauluja. Talvisodassa kaatui myös yksi aatelinen nainen, joka toimi sairaanhoitajana.

Täysistuntosali on vaikuttava. Se on kymmenisen metriä korkea ja seiniltä löytyvät kaikkien aateloitujen sukujen vaakunat. Niiden upeita yksityiskohtia ihastellessa olisi helposti vierähtänyt tunteja. Toiset vaakunat olivat koristeellisempia kuin toiset. Jotkut olivat hyvin yksinkertaisia ja joissain oli paljon yksityiskohtia. Kauneimpina pidin vaakunoita, joissa oli eläinten kuvia ja hopeaa. Vaakunamuoti on varmasti vaihdellut aikakausittain.

Täysistuntosalin kalusteet ovat samalta ajalta kuin itse rakennuskin. Opastetulla kierroksella saimme istua aatelissukujen tuoleilla, joilla sukujen edustajat istuvat joka kolmas vuosi pidettävässä aateliskokouksessa.

Ritarihuone on siitäkin mielenkiintoinen historiallinen rakennus, että se on edelleen aatelisten sukujen käytössä. Vaikka viimeinen aatelointi tapahtui vuonna 1912, aateliset suvut pitävät edelleen yllä perinteitä. Ritarihuoneen organisaatio kutsuu aateliskokouksen koolle sekä pitää huolta arvokkaasta rakennuksesta sekä historiallisesta kokoelmasta. Vanhimmat vaakunapiirrokset ovat 1500-luvulta. Myös aatelisten miesten henkilötiedot on tallessa keskiajalta lähtien.

Täysistuntosalin lisäksi toinen vaikuttava aarre on alla oleva maalaus vuoden 1863 valtiopäiviltä. Se on valtavan kokoinen ja yksityiskohdissaan uskomaton. Maalauksessa keisari Aleksanteri II on avaamassa valtiopäivät ja säädyt ovat kerääntyneet hänen ympärilleen. Teos oli kuulemma taannoin lainassa Ateneumissa, mikä on aika hämmentävää, sillä sen liikuttelu ei ole voinut olla kovin helppoa. Se ei itse asiassa mahdu sellaisenaan edes ovesta ulos!

R. W. Ekman: Keisari Aleksanteri II 18.9.1863 valtiopäivillä

Opas osasi kertoa paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia säätyhistoriasta ja Ritarihuoneesta. Suosittelen vierailua lämpimästi kaikille säätyhistoriasta kiinnostuneille!

 

Ylellistä hemmottelua eli jalkahoidossa Kämp Spassa, drinkeillä St. Georgessa ja shampanjalla F8:ssa

Kesän kynnyksellä tulee yleensä aina hinku jalkahoitoon, joten säästin kaukokatseisesti joululahjaksi saamani Kämp Span jalkahoito-lahjakortin kevään yli. Kesäkuussa koitti varaamani ajankohta ja lähdin Kämpin hoitolaan hyvissä ajoin. Ajoissa oleminen kannattaa, sillä Kämp Spalla on ihanat saunatilat kahdella saunalla (tavallinen ja höyrysauna) sekä lämpöisillä lepotuoleilla, joissa on ihana viettää seesteinen rauhoittumishetki. Saunatilat ovat unisex-tiloja, joten oma uikkari kannattaa varata mukaan.

Kuva lainattu Kämp Span verkkosivuilta.

Kun varaamani jalkahoito koitti, minut noudettiin oleskelutiloista. Itse jalkahoito oli taivaallinen: kosmetologi oli huolellinen ja teki perusteellista työtä. Usein jalkahoidoissa istutaan, joten olin varannut oman kirjan mukaan. Tässä jalkahoidossa sai kuitenkin olla selällään hoitopöydällä ja valaistus oli hämärä, joten ei aikaakaan kun jo nukahdin…

Hoidon jälkeen jäin vielä kuivattelemaan varpaankynsien kynsilakkoja tunnelmalliseen odotustilaan. Söin muutaman pähkinän ja kuivatun hedelmän samalla kun join teekukasta haudutettua teetä. Kämp Span kokemus oli kaikinpuolin ihana.

Ylellistä hemmottelua vähän pienemmällä rahalla voi käydä hakemassa St. Georgen Wintergardenista. Heidän iltapäiväteetarjoiluista olen kertonut jo aikaisemmin, mutta heillä on myös paljon herkullisia drinkkejä tarjolla. Kävimme maistelemassa niitä ystävien kanssa kun olimme yksi lauantai-ilta tulossa syömästä ja menossa myöhemmin keikalle Korjaamoon.

Sen lisäksi että drinkkilista oli vaikuttava, Wintergardenin tunnelma on poikkeuksellinen. Sisustus ja tapetin kuviot vievät ajatukset 1700-luvun kasvihuoneisiin ja sisääntuloa hallitsee Pekka Jylhän lintutaideteos. Tunnelma on rauhallinen ja täällä mielellään viettää hetken jos toisenkin.

Toinen mukavan ylellinen illanviettopaikka on Stockmannin F8:n suosittu shampanjabaari. Siellä on mahdollisuus maistella useita erilaisia shampanjoitaja, joita voi ostaa laseittain. Olin jo osittain unohtanut tämän paikan, mutta keväällä kävin siellä pitkästä aikaa. Shampanjamaistelu (kolmen erilaisen shampanjan vertailu) on hauska ja baariin on helppo piipahtaa vaikka ostosten lomassa. Tällä kertaa juhlistimme ystäväni syntymäpäiviä.