Toukokuu

tämä on paras aika vuodesta
toukokuu
kesäloman odotus
malttamaton tunne
saada maailma valmiiksi
varatut matkat
loput liput ja varaukset vielä
kertyvä univelka
ilta-aurinko häiritsemässä unta
vaahteran keltaiset kukinnot sinistä taivasta vasten
pikkulintujen kutsuliverrys orgioihin aamuneljältä
työhuoneen siivous
ehkä näitä papereita tarvitaan vielä
juoksu aikaa vastaan

hetki hetkeltä loma lähenee
maailma ei valmistu

20190427_141111

 

Mainokset

Miten tutuista tulee ystäviä? (Osa 2)

Tämä on jatkoa aikaisempaan kirjoitukseen, joka on luettavissa täällä. Kirjoitin edellisessä osassa millaisena koen kontaktin saamisen uuteen ihmiseen, josta toivon ajan kuluessa tulevan ystäväni. Tässä osassa kerron enemmän siitä, miten olen onnistunut syventämään tuttuuden kaveruudeksi ja kaveruuden ystävyydeksi.

Minusta varhaisissa tutustumisissa on ilmassa paljon samaa kuin ensitreffeillä. Kun on päässyt puheisiin uuden ihmisen kanssa, itsensä tietysti kannattaa esittää positiivisessa valossa. Entisten ystävien haukkuminen tai omien vaivojen/surujen ylenpalttinen tilittäminen karkottaa tehokkaasti uuden tuttavuuden (tätä voi muuten käyttää hyväksi myös jos erityisesti haluaa eroon jostain ihmisestä). Harva kun nauttii toisen likasankona olemisesta, varsinkaan ystävyyden alussa. Toki paljon on merkitystä myös sillä mihin äänensävyyn asiat ilmaisee. Vaikka ällöpositiivisuus on pidemmän päälle luotaantyöntävää, alussa tietynlainen kepeys ja rentous vetävät puoleensa enemmän kuin pessimistisyys.

20181118_144525

Fakta on, että jos toinen ihminen viihtyy seurassasi, hän todennäköisesti tapaa sinua mielellään uudestaankin. Silti ei kannata yrittää esittää jotain muuta kuin on ihan jo siksi, että siinä on edessä päättymätön kierre. Jos tietää, että itsellä on luonteenpiirteitä, jotka saattavat hidastaa ystävystymistä, voi olla helpottavaa molemmille todeta se ääneen: ”Mä vähän jännitän aluksi uusien ihmisten seurassa, mutta musta on tosi kiva kun lähdit kahville, vaikka nyt oonkin vähän hiljainen.”  Ihmiset loppujen lopuksi haluavat vain ymmärtää toisiaan.

Jännä fakta on myös se, että ihmiset keskimäärin viihtyvät, kun saavat puhua itsestään. Tämä toimii monesti oljenkortenani, etenkin silloin kun toivon tutustuvani syvemmin johonkin tuttuun tyyppiin. En ole kovin hyvä puhumaan itsestäni, joten kyselen paljon ja pyrin ymmärtämään toisen maailmaa ja katsantokantoja. Jos ihminen sen sijaan ei halua puhua itsestään, hän usein esittää paljon vastakysymyksiä. (Älkää kysykö miten tutustutaan ihmisiin, jotka eivät tykkää puhua itsestään eivätkä kysele mitään. En todellakaan tiedä.)

Kysymysten ei oikeasti tarvitse olla kovin erikoisia, eikä niiden esittämistä kannata jännittää. Tutustumassahan siinä tilanteessa ollaan! Jostain kysymyksestä saattaa aueta pitkä keskustelu, mutta etukäteen on vaikea tietää mistä. Avoimilla jatkokysymyksillä saa myös jutun helposti jatkumaan: ”Kuulostaapa mielenkiintoiselta (harrastukselta, työltä, suunnitelmalta jne.), kerro lisää siitä.”

Viittasin edellisessä postauksessani siihen, että välillä ystävyyden eteen täytyy tehdä töitä. Tutustumisvaiheessa juuri tämä osa voi joskus olla työlästä. Olen monesti kysynyt kysymyksiä, joiden vastauksista en oikeasti ollut kovin kiinnostunut, vain keksiäkseni jotain sanottavaa ja pitääkseni keskustelun käynnissä. Silläkin on mielestäni merkitys, vaikka se voi näin aukikirjoitettuna kuulostaa tylyltä. En ole perehtynyt sosiologiaan, mutta olen ymmärtänyt, että puheella ja ”höpötyksellä” on tärkeä osa ihmisten (erityisesti naisten) ihmissuhteiden syntymisessä. Voin helposti uskoa sen. Siksi välillä kannattaa sietää ajoittaista tylsistymistä, koska tuttuudesta voi lopulta kasvaa ystävyys. (Tietysti jos tyyppi kerrasta toiseen puhuu vain itsestään eikä anna sinulle suunvuoroa, kannattaa sellaisesta hankkiutua nopeasti eroon.)

20190314_165338

Minusta kaverin ja ystävän erottaa se, että ystävän apuun voin luottaa ja hän on ihminen joka toivoo minulle hyvää. Kavereiden kanssa hengataan ja he ehkä liittyvät johonkin tiettyyn asiaan elämässäni (työhön, harrastuksiin, kouluun, elämäntilanteeseen), mutta en oikein odota heiltä muuta kuin hyvää seuraa ja ajanvietettä. Ystävä sen sijaan pyrkii aidosti kuulemaan ja auttamaan minua ongelmissa sekä olemaan luottamuksen arvoinen. Häneltä voin mielestäni myös odottaa ajoittaista vaivannäköä: yhteydenpitoa, kiinnostusta, apuakin.

Olennainen ero kaverin ja ystävän välillä liittyy mielestäni luottamuksen tasoon. Luottamuksen koettelu on myös avainasemassa silloin kun kaveruus kehittyy ystävyydeksi. Jos toinen asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan ja toinen on luottamuksen arvoinen, kaveruus yleensä syvenee ystävyydeksi:

  • Lukuisia kertoja elämässäni kaveruus on syventynyt ystävyydeksi, kun olen kertonut kaverilleni jotain luottamuksellista omasta elämästäni tai avannut surujani.
  • Vähintään yhtä monta kertaa on käynyt toisinpäin: kaverini on kertonut minulle jotain henkilökohtaista, jolla on osoittanut luottavansa minuun enemmän kuin hyvänpäiväntuttuun.
  • Luottamusta voi osoittaa myös muilla tavoin kuin kertomalla henkilökohtaisia asioita. Ennen kuin olimme edes tavanneet kasvokkain, eräs sosiaalisessa mediassa tapaamani ihminen oli valmis ostamaan puolestani lipun tapahtumaan, jonne sai lippuja vain tietyllä jäsenkortilla, jota minulla ei ollut. Olin tästä yllättävästä luottamuksen osoituksesta aika otettu ja aika pian meistä tuli ystävät.
  • Kerran olen myös lainannut itse rahaa puolitutulle. Ajattelin jo etukäteen, että en todennäköisesti saa lainaa takaisin, joten yllätyin positiivisesti, kun lainan saaja piti kunnia-asianaan maksaa pieni velka takaisin. Se loi välillemme luottamuksen ja ystävyyden.

Ystävyys ei synny itsestään eikä se säily ilman vaivannäköä. Tuttuuden kasvattaminen kaveruudeksi ja ystävyydeksi vie aikaa, joskus jopa vuosia. Siksi minusta jokaisen elämäntilanteesta riippumatta kannattaisi aika ajoin tehdä sosiaalisen elämän inventaareja. Miten huollan ystävyyssuhteitani? Onko minulla tarpeeksi ystäviä? Olenko hyvä ystävä? Onko minulla kavereita, joista voisi tulla ystäviäni?

Jokainen tarvitsee välillä ystäviä, kaikkein introvertimmätkin meistä. Vaikka olisi parisuhteessa, se ei korvaa ystäviä kaikissa tilanteissa. Lisäksi on uskaliasta jäädä sosiaalisesti riippuvaiseksi yhdestä ihmisestä oli se sitten työkaveri, aviopuoliso tai oma lapsi. Elämäntilanteet vaihtelevat välillä yllättäenkin. Ystävistä kannattaa pitää huolta, jottei jonain päivänä herää yksin.

20190314_161430

Miten saadaan ystäviä? (Osa 1)

Minua välillä hämmentää se, miten mediassa puhutaan yksinäisyydestä. Sitä käsitellään usein kuin lopullista olotilaa, jolle ei ole enää mitään tehtävissä. Sellaiset artikkelit saattavat tietysti toimia vertaistukena yksinäisille, mikä sinänsä on hyvä juttu. Ja tietysti on hienoa, että yksinäisyydestä ylipäänsä puhutaan. Mutta miksi juuri missään ei haastatella asiantuntijoita, jotka opastaisivat miten yksinäisyyttä voisi ehkäistä, mitä sille voisi tehdä tai edes, miten ylipäänsä hankitaan ystäviä?

Syitä yksinäisyyteen on paljon erilaisia enkä ole sosiaalisten suhteiden tai ystävystymisen asiantuntija. En halua loukata ketään enkä naiivisti väitä, että yksinäisyyttä voisi muuttaa muutamalla niksillä tai neuvolla. Olen kuitenkin omassa elämässäni huomannut tiettyjä lainalaisuuksia siitä, miten ystäviä hankitaan. Kun ystäväni taannoin totesi ajatuksissani olevan pointtia, ajattelin että ehkä näistä mietteistä voisi olla iloa jollekin muullekin ja sain idean tästä kirjoituksesta.

20190314_165338.jpg

Joskus ystävystymistä mystifioidaan ja suomenkielikin määrittelee ystävystymisen ’saamiseksi’ (saada ystävä) eli ihan kuin ystäviä vain ilmestyisi jostain mystisestä paikasta. Itse miellän englanninkielisen termin ’tehdä ystäviä’ (make friends) kuvaavammaksi. Ystävien saamiseksi ja ystävyyden ylläpitämiseksi joutuu nimittäin näkemään vaivaa ja se saattaa tuntua työltä. Toki sen pitää olla pitkällä tähtäimellä mieluista työtä. Silti varsinkin ystävyyden alkuvaiheessa täytyy usein tehdä uhrauksia, jos toivoo tuttuuden syventyvän kaveruudeksi ja sitten ystävyydeksi.

Hankala tilanne on silloin, jos omat voimavarat ovat vähissä. Silloin pienikin vaivannäkö kuluttaa kohtuuttomasti vähiä voimavaroja. Sairaudet, surut tai vaikeudet työelämässä voivat tehdä uusien ystävien hankkimisen lähes mahdottomaksi. Silloin ehkä kannattaakin kerätä voimia ja pyrkiä tekemään itselle sopivia askelia jo ennestään tuttujen ihmisten luokse.

On toki niitäkin ihmisiä, jotka eivät omasta mielestään ole ikinä joutuneet näkemään vaivaa ystävien saamiseksi. Joillain ystävystyminen on niin sisäsyntyistä, ettei siihen koskaan tarvitse kiinnittää huomiota. Lisäksi jos ei ole koskaan vaihtanut asuinpaikkakuntaa, suhteet sukuun ovat tiiviit ja opiskelualatkin ovat olleet sillä tavalla sosiaalistavia, että ryhmäytyminen ja siitä seuraava ystävystyminen on tapahtunut lähes itsestään, ei ehkä ole koskaan joutunut pohtimaan miten saisi ystäviä.

Harva tulee muutenkaan analysoineeksi ystävystymisen mekanismeja. Jotta voi ystävystyä, on ensin saatava kontakti toiseen ihmiseen. Suomessa se ei aina ole kovin helppoa. Itse aloittaisin oman elämänpiirin tutkailusta. Missä käyn, mitä harrastan, mitkä asiat minua kiinnostavat. Suomessa ei ehkä kannata yrittää haastaa keskustelua bussipysäkillä tai julkisissa liikennevälineissä. Moni toki vastaa, mutta jos ehdotat kahville menoa, sinua saatetaan katsoa pitkään.

Kuitenkin jos haluat saada uusia ystäviä, sellaisia riskejä on otettava. Tässä esimerkkejä omista ystävystymisyrityksistäni:

  • Tapasin uuden naapurin yhtiökokouksessa ja puoli vuotta myöhemmin tiputin postiluukusta postikortin, jossa pyysin hänet kahville. Hän tuli ja meillä oli hauska ilta yhdessä. (On myös mahdollista, että hän ei olisi tullut ja välillemme olisi laskeutunut outo tunnelma lopun naapuruutemme ajaksi. Huh!)
  • Olen liittynyt ystäväni perustamaan lukupiiriin, johon vuosien saatossa jokainen on tuonut omia ystäviään. Olen saanut tutustua moniin ihaniin ihmisiin sitä kautta ja olen tehnyt aloitteita tavata myös lukupiirin ulkopuolella meitä yhteisesti kiinnostavien asioiden parissa. Aina aloitteisiini ei ole tartuttu, mutta toisinaan kuitenkin.
  • Opiskeluaikana moni läheisistä ystävistäni lähti samaan aikaan vaihto-oppilaaksi ulkomaille. Koska opiskelu yksin on kurjaa, sain etsiä itselleni uusia ystäviä. Tunsin yhteisiltä kursseilta etäisesti yhden tytön, jonka muistin ystävällisenä. Aloin lyöttäytyä hänen kaveriporukkansa seuraan luennoilla ja ruokiksilla. Pyrin aktiivisesti huomioimaan muita ryhmässä ja tarkkailin, onko läsnäoloni liikaa. Aluksi kohtasin kyllä yllättyneitä katseita ilmaantumisestani (’kuka ihme tuo on?’), mutta en antanut sen häiritä. Tästä kaveriporukasta sain ystäviä, joiden kanssa pidämme edelleen yhteyttä.
  • Kävin Työväenopiston harrastekurssilla, jossa juttelin useasti mukavantuntuisen naisen kanssa ja ajattelin, että meistä voisi tulla kavereita, joten painoin hänen sukunimensä mieleeni, kun se joskus mainittiin. Kerran en päässyt mukaan kurssille, mutta halusin kysyä mitä materiaaleja seuraavalle kerralle pitäisi ottaa mukaan. Se oli aikaa ennen Facebookia, joten pyysin hänen numeronsa Finderista ja laitoin hänelle tekstiviestin. Vastauksen sävystä tulkitsin, että viestini saattoi tuntua tunkeilulta. Meistä ei tullut kavereita. Voi tietysti olla, että hän oli hitaasti lämpiävää sorttia ja teekutsu kurssin päätyttyä olisikin saanut paremman vastaanoton.
  • Opiskelujen loppuvaiheessa olin erään tapahtumajärjestäjän luontoretkellä, jossa tapasin naisen, joka oli vasta muuttanut kaupunkiin. Hän kertoi nuotiotulella, ettei tunne kaupungista ketään. Jostain syystä heräsin tähän vasta myöhemmin ja laitoin jälkeenpäin järjestäjälle viestin, että yhteystietoni saisi antaa tälle naiselle, jos hän haluaisi mennä joku päivä kahville. Tästä syntyi niin ikään pitkä ystävyys.

Yhteistä näille kaikille esimerkeille on, että olen laittanut itseni likoon saadakseni uusia tuttuja ja kavereita. Aina en ole onnistunut pyrkimyksessäni. Joskus on nolottanut kovastikin. Koskaan en ole etukäteen tiennyt mitä tästä lopulta tulee. Mutta jos olisin aina pyrkinyt säilyttämään ylpeyteni, olisin tänä päivänä huomattavasti yksinäisempi. Suuri osa ystävistäni on sellaisia, joiden alussa olen jollain tavalla asettanut itseni alttiiksi nolostumiselle.

Se ei kyllä ole helppoa, en väitä, että olisi. Itseäni on helpottanut se, että olen yleensä tehnyt aloitteen tilanteessa, jossa ollaan kahden kesken, jolloin tyrmäys ei tuntuisi niin merkittävältä. Olen myös yrittänyt suhtautua asiaan niin, ettei kieltäytyminen tai huono vastaanotto ole henkilökohtaista. Yleensä se johtuu henkilön omasta elämäntilanteesta tai jostain muusta minuun liittymättömästä syystä. Tässä tietysti auttaa hyvä ystävystymisitsetunto. Kun onnistumisia on myös tapahtunut, ei niin pelkää niitä epäonnistumisia. Kynnys on paljon suurempi, jos on joutunut elämässään kokemaan paljon hylkäyksiä. Silloinkin kehotan keräämään kaiken rohkeuden ja yrittämään vielä muutaman kerran. ❤

Yksi hyvä tapa tavata uusia ihmisiä on mennä mukaan vapaaehtoistoimintaan. Erilaisia toimijoita on ainakin pääkaupunkiseudulla tosi paljon, joten niistä varmasti löytyy moneen makuun. Facebookista löytyy ’vapaaehtoistyö’-termillä ryhmiä, joissa mainostetaan erilaisia vapaaehtoisjärjestöjä. Jos sitoutuminen jännittää, on nykyään tarjolla myös lyhyempiaikaista vapaaehtoistyötä.

Vaikuttaa siltä, että minulla on paljon sanottavaa ystävystymisestä. Jotta joku jaksaa lukea pitkän monologini loppuun asti, on parempi, että jaan tämän painavan asian kahteen postaukseen. Kirjoitan seuraavalla kerralla siitä, miten olen syventänyt suhteita ensin kaveruuteen ja sitten ystävyyteen.

20190119_120849

Hämärän taa (kyllä se kevät ja valo sieltä vielä takaisin tulevat)

Miten tämä hämärä vuodenaika pääseekin joka vuosi yllättämään näin? Yleensä jossain vaiheessa lokakuuta havahdun siihen, että töistä lähtiessä on valosta enää rippeet jäljellä ja kadulla kulkiessa on vaikea lukea lehteä, kun ei enää näe tekstiä. Silti jatkan yrittämistä ja unohdan hanskat kotiin.

Sama tahti töissä ja vapaa-ajalla jatkuu, koska miksipä sitä nyt hiljentämään. Eihän tässä ole kuin viimeiset kymmenen vuotta väsähdetty aina kun valo vähenee. Totaalistoppi tulee vasta fyysisen väsähdyn muodossa ja sitten mikään unimäärä ei riitä.

20180609_153621

Kroppa alkaa valmistautua talviuniin kertomatta sitä aivojen into- ja suunnitelmakeskukselle. Olenkin jo usean vuoden ajan kirjoittanut seuraavan vuoden kalenteriin syyskuun loppupuolelle muistutuksen olla täyttämättä kalenteria liian täyteen, koska pimeys ja väsymys tulevat joka vuosi yhtä varmasti kuin ’talvi yllätti autoilijat’ -lööpit.

Voi kun kroppa ja aivot osaisivat synkassa päättää, että nyt aletaan hissutella ja valmistautua talvilepoon. Karhut osaavat tämän niiiiin paljon paremmin.

20180804_124207
Ähtärin eläinpuiston karhu

Syksyisin vaan tapahtuu niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Se on ihana vuodenaika monella tapaa enkä millään malttaisi alkaa hissutella. Alkusyksystä aloitetuissa harrastuksissa on päästy hyvään vauhtiin ja kesän kiireiden jälkeen on ihana nähdä ystäviä. Kotihommiakin on ehtinyt kasautunut kesälomien jälkeen ja jotain uuttakin olisi hauska kokeilla. Myyjäisiä on vähän siellä sun täällä ja messujakin riittää monelle viikonlopulle. Että yritäpä tässä nyt sitten hiljentää.

Omaa suoritustasoa on vaan pakko laskea, jos meinaa pysyä järjissään. (Ihan kaikkeen ei ole pakko osallistua.)

Mukavan tekemisen pitää olla kiireetöntä eikä kello kaulassa juoksemista asiasta toiseen. (Lyhensin juuri verhoja kahden tunnin ajan. Tein sitä niin suurella hartaudella, että se olisi käynyt mindfulness-harjoituksesta.)

Väsymykseen ei auta muu kuin nukkuminen. (Olin autuaasti unohtanut, että oma unentarpeeni kasvaa talvisin kahdella tunnilla.)

20180512_154218

Olin toissa viikonloppuna Tallinnassa ystävien kanssa. Meillä oli aivan ihana reissu, johon sisältyi paljon naurua ja hassuttelua sekä vakavia keskusteluja ja ystävien sympatiaa. Ehdimme nähdä ja kokea paljon, tuntui kuin olisimme olleet paljon kauemmin reissussa kuin kaksi päivää. Mutta niin vaan ihanatkin asiat verottavat voimia. Otin seuraavalla viikolla päikkäreitä monena iltana ja kotiviikonloppu tuli kyllä suureen tarpeeseen. Oikean tasapainon löytäminen on välillä hankalaa.

Onneksi voimme luottaa siihen, että lopulta kevät aina koittaa ja valo alkaa pian joulun jälkeen lisääntyä. Helmikuussa on jo melko valoisaa ja sitten ei olekaan enää montaa kuukautta kesään.

3

Sirkoissa tulevaisuus?

Tänä vuonna on viimein saatu ruokakauppoihin hyönteisistä tehtyjä ruokia. Olen kovasti odottanut niitä, joten olin iloinen kun löysin K-kaupoista sirkkaleipää, kasvis-kotisirkkapihvejä ja sirkka-proteiinipatukoita.

Ensimmäisenä maistoin Fazerin sirkkaleipää. Se on 250 gramman rouheinen sekaleipä, jonka leipomiseen on käytetty 70 kotisirkan edestä sirkkajauhoa. Leipä oli oikein hyvää eikä mausta välttämättä erottanut syövänsä erikoista leipää. Leipä kyllä oli tavallista vaaleaa leipää maistuvampaa, mutta myös siemenet ja rouheet toivat leipään makua.

Havaitsin itse muutama vuosi sitten kuinka merkittävä vaikutus proteiinipitoisella ruualla on päivittäiseen jaksamiseeni. Sen jälkeen olen alkanut tarkkailla ruokien proteiinipitoisuuksia, vaikka mikään karppaaja en missään nimessä ole. Siksi ilahduin huomatessani, että sirkkaleivän proteiinipitoisuus oli tavallista parempi: jopa 11 grammaa 100 grammassa. Siitä 2 grammaa on sirkkojen ansiota. Kuitua leivässä on 4,7 %. Ei siis mikään kuitupommi mutta ei nyt ihan kuidutonkaan. Tätä ostan uudestaankin.

20180303_171134

Seuraavaksi maistoin kasvis-kotisirkkapihvejä, jotka ovat Veljekset Mattilan valmistuote. Valmistusohjeen mukaisesti paistoin niitä pannulla muutaman minuutin (toinen vaihtoehto on uuni, mikroa ei ohjeessa mainita), joka teki niihin rapean pinnan. Söin pihvit perunamuusin ja italiansalaatin kanssa ja pihvit upposivat hyvin ainakin minuun.

Pihvien proteiinipitoisuus on 8 %. Siihen käytetyt kasvikset ovat parsakaali, herne, pinaatti ja sipuli. Maultaan ne olivat kuin tavallisia kasvispihvejä, ja tietämättä niiden sisältöä olisin voinut luulla, että niihin oli kenties käytetty jotain minulle tuntematonta papua tai muuta kasvista. Pihveissä oli siis ripaus vierasta makua, mutta koin sen aika neutraaliksi, vähän kuin mausteeksi. Myös nämä pääsevät ostoslistalleni uudestaan.

20180303_170942

Ostoskoriin lisäsin myös kaksi Leaderin valmistamaa Zircca-proteiinipatukkaa, marjajogurtin ja pähkinän. Leaderillä on sirkkapatukoita myös välipalapatukka-nimellä, mutta niiden proteiinipitoisuus on matalampi. Kannattaa siis tiedostaa minkä patukoista valitsee, jos haluaa nälkää pitävän välipalan.

Otin marjajogurttipatukan mukaan välipalaksi avantoreissulle. Se oli harvinaisen hyvä proteiinipatukaksi. En huomannut siinä mitään erikoista, paitsi että se ei ollut niin jauhoinen kuin monet muut proteiinipatukat. Helppo syötävä! 30 gramman patukka sisälsi 10 grammaa proteiinia, mikä on aika hyvä määrä välipalaksi. Yhteen patukkaan on käytetty 15 kotisirkkaa. Näitä varmasti tulee napattua retkille mukaan jatkossakin.

Jään odottamaan innolla uusia sirkkaruokia. Varoituksen sana kuitenkin kaikille, joilla on äyriäis-, nilviäis- ja/tai pölypunkkiallergia. Sirkkajauho saattaa näille henkilöille aiheuttaa ristiallergiaa. Mutta kaikki muut, rohkeasti kokeilemaan!

Juhlahumua ja syviä tunteita

Kaunista itsenäisyyspäivän aattoa! Jos koska, niin tänä vuonna on syytä juhlia Suomen itsenäisyyttä useampana kuin yhtenä päivänä. On hyvä hetki juhlia riemuiten perheen ja ystävien kanssa, mutta on myös hyvä hiljentyä hetkeksi miettimään maamme itsenäisyyttä.

Suomen itsenäisyys tuntuu niin valtavan suurelta asialta, ettei sitä kuvaamaan oikein sanat riitä. Siksi pitää turvautua viisaampien sanoihin. Suomesta kertovia runoja etsiessäni minua kosketti erityisesti tämä seuraava Raili Malmbergin runo.

2

Kun olin ihan pieni tyttö,
minun isänmaani oli pähkinän kokoinen.
Se oli niin pieni,
että sen sisään juuri ja juuri mahtui
minun maailmani ydin:
Koti ja äidin syli,
isän käsi ja yhdessä luettu iltarukous.
Kun olin pieni,
minun isänmaani maistui mansikkamaidolta
ja tuoksui niin kuin vastaleivottu leipä,
eikä kulkusten kilinä koskaan kokonaan lakannut siellä kuulumasta.

Kun minusta tuli aikuinen,
minun isänmaani kasvoi Suomen kokoiseksi
ja sai ihan uudet ulottuvuudet.
Minä opin rakastamaan sitä aikuisen naisen rakkaudella.
Opin löytämään yhä uusia vastauksia kysymykseeni:
mikä on minun isänmaani
ja miksi se on minulle niin rakas.

Minun isänmaani on tietysti tämä maa,
alue, jota kartalla kutsutaan Suomeksi,
sen järvet ja metsät, vainiot ja viljapellot,
kylät ja kaupungit.
Suven suloisuus ja talven kuurainen kimallus,
kevään liekehtivä vihreys ja syksyn purppurakulta.

Mutta minun isänmaani on muutakin.
Minun isänmaani on itsenäisyys.
Minun isänmaani on vapaus,
sananvapaus, liikkumisenvapaus, vapaus olla omaa mieltäni asioista.

Minun isänmaahani kuuluu kaikki se,
missä ihmisen henkiset juuret ovat,
kulttuuri, kieli,
tämä murteista rikas, vivahteikas ja sointuva suomen kieli,
jota niin monet runoilijat ovat käyttäneet kuin jaloa instrumenttia:
”Ruislinnun laulu korvissani/ tähkäpäiden päällä täysi kuu/
kesäyön on onni omanani/kaskisavuun laaksot verhouu…”

Isänmaani on lippu ja laulu, itku ja nauru,
rukous ja kirous,
syntyminen ja kuoleminen,
työnteko, viha ja rakkaus.
Se on Sibeliuksen sinfonia ja Porilaisten marssi,
mutta se on myös suvivirsi ja Monosen Satumaa-tango
haikeasti haitarilla soitettuna.

Isänmaani on suomalainen kansa,
minun kansani,
kaikki suomalaiset ikään , ammattiin, asuinpaikkaan katsomatta,
puoluekannasta riippumatta,
työläinen ja talonpoika, palkansaaja ja johtaja,
maalainen ja kaupunkilainen, nuori ja vanha.

Minun isänmaahani kuuluu myös suomalainen menneisyys.
En voi puhua isänmaasta muistamatta
menneitten sukupolvien työtä.
Tuhannet ja taas tuhannet esivanhempamme,
eivät vain merkkimiehet ja -naiset,
vaan aivan tavalliset kansannaiset ja -miehet,
ovat tekemällään työllä ja uurastuksella
luoneet sen pohjan, jolle kaikki tässä maassa loppujen lopuksi rakentuu.

Minun isänmaahani kuuluvat myös sankariristien rivit,
niiden veljiemme ja sisartemme muiston kunnioittaminen,
jotka eivät väistäneet vastuuta silloin,
kun isänmaa heiltä vastuunkantamista ja uhrauksia vaati,
ja joita saamme kiittää siitä,
että nyt voimme elää vapaan maan vapaina kansalaisina.

Eläköön, kauan eläköön Suomi!

– Raili Malmberg (runo lainattu täältä) –

Riemullista 100-vuotiaan Suomen itsenäisyyspäivää kaikille!

1