Jouluvaloista ja georgialaisesta ruoasta

Vuoden harmain aika on alkanut. Viime viikkoina on onneksi ollut kohtuullisesti pilvettömiä päiviä ja aurinko on saanut paistaa vapaasti sen aikaa mitä se nyt tällä hetkellä täällä paistaakaan. Marraskuu on ollut meille armollinen.

Tänään ei räntäsateelta kovin montaa valonsädettä päässyt maan pinnalle saakka. Kun siihen lisättiin jo ennen neljää laskeva aurinko, on olo tämän pimeyden keskellä aika epätodellinen. Miten tähän ikinä tottuu? Kirkasvalolamppu tuo pientä lohtua.

Iltaisin ei enää tee mieli lähteä ulkoilemaan pimeyteen asuinalueellani. Vaihtoehtoina on pilkkopimeät metsäpolut tai vilkkaiden valaistujen autoteiden vierellä kävely. Kumpikaan ei sanottavammin houkuttele.

Satuin viime viikolla kävelemään Helsingin keskustassa illalla. En ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, mutta keskusta on tähän vuodenaikaan aika hyvä paikka ulkoiluun. Siellä on hyvä valaistus, hyvin vähän ihmisiä (etenkin nyt korona-aikaan) ja autoliikennettä ei ole mahdottomasti, kun valitsee sopivan reitin.

Kauniit jouluvalot tuovat lisätunnelmaa ja matkalla voi pysähtyä vaikka ihailemaan Stockmannin perinteistä jouluikkunaa. Olen iloinen, että arvorakennusten valaisuun on viime vuosina kiinnitetty enemmän huomiota ja keskustassa onkin vaikka mitä kaunista nähtävää. Hieno Uspenskin katedraali on upea näky pimeällä kuten myös tuomiokirkko.

Arkipäivinä olen siirtynyt ulkoilemaan ruokatunnilla, jotta näkisin hiukan päivänvaloa. Se on etätyön paras puoli. Vaikka työpäivä sen johdosta vähän piteneekin, se ei haittaa, koska juuri nyt iltaisin ei ole erityisemmin muutakaan tekemistä.

Vielä silloin kun oli, kävin ystävien kanssa tutustumassa Haukilahdessa sijaitsevaan georgialaiseen ravintolaan, Rioniin. Georgialainen ruoka on tolkuttoman hyvää. Jos et ole vielä tutustunut siihen, niin suosittelen. Ruoka on maukasta, mehevää ja täyteläistä – ja sitä on paljon.

Rionin perustajista toinen on Georgiasta ja hänen äitinsä reseptejä on käytetty monien ruokien valmistamiseen. Ruokalistalla on todella paljon vaihtoehtoja, jopa valinnanvaikeudeksi asti. Minut yllätti kasvisvaihtoehtojen ja vegaanisten ruokien määrä. Jopa juustoisesta herkullisesta hatsapuri-leivästä on vegaaniversio!

Tilasimme pöytään alkuruoaksi paljon jaettavia annoksia, sillä se on georgialainen tapa ja mahdollistaa monien eri ruokien maistamisen. Pääruoat valitsimme jokaiselle henkilökohtaisesti. Ruoka oli autenttista ja konstailematonta. En jaksanut syödä kaikkea, joten pyysin loput hatsapuristani ja ojakpuristani (paikallinen pyttipannu) mukaan.

Rionilla on toinen ravintola Turussa. Nyt kun ravintolassa istuminen ei monia ymmärrettävistä syistä houkuttele, kannattaa muistaa, että ruokia voi usein tilata myös mukaan. Yritetään pitää hyvät paikalliset ravintolat pystyssä tämän vaikean ajan yli.

Vielä koittaa se päivä, kun voimme kokoontua yhteen ja pimeät päivät ovat ohi. ❤

Advertisement

Joulumaa Helsingissä: Weisteen Wanha Villa

Pukinmäessä on vanha museoviraston suojelema huvila, jossa joulu asuu. Siellä on joulukoristevalmistaja Weiste oy:n tehtaanmyymälä Wanha Villa. Weiste oy on valmistanut pieteetillä erilaisia joulukoristeita ihmisten iloksi vuodesta 1924 saakka. Tänä päivänä se tuottaa runsaat 1,5 miljoonaa joulukoritetta vuodessa. Huikeaa!

Yrityksen perusti aikoinaan paperitarvikekaupan pitäjä Kalle Weiste, joka huomasi, että joulukoristeilla olisi kysyntää asiakkaiden keskuudessa, jos olisi mitä myydä. Näppäränä miehenä Kalle päätti alkaa valmistaa sellaisia itse.

Aluksi joulukoristeiden tuotanto Helsingin Kluuvissa oli pientä, mutta jo muutamassa vuodessa oli tiloja laajennettava. Silloin Kalle perusti tehtaan Pukinmäkeen. Tehtaan vieressä oli Kallen kotitalo, joka nykyisin toimii tehtaanmyymälänä.

Lähes satavuotias puutalo, Wanha Villa, on kaunis ja hyvässä kunnossa. Pimeällä jouluvalot tuikkivat ikkunoista ja lumiseen aikaan näky on varmasti satumainen.

Huvilan alakerrassa on viisi huonetta sekä suuri sali täynnä eri teemoihin jaoteltuja koristeita. Ja niitähän sitten piisaa kaikissa mahdollisissa väreissä kaikkiin mahdollisiin käyttötarkoituksiin, joihin et edes tiennyt tarvitsevasi joulukoristetta.

Koristeiden runsaus häikäisi aluksi ja ensimmäinen kierros huoneissa meni hämmennyksen vallassa. Vasta koko tilan kartoitettuani pystyin keskittymään siihen, mitkä koristeet ja värit ehkä sopisivat omaan kotiini ja minkälaisia koristeita mahdollisesti tarvitsisin.

Wanhan Villan aukioloajat ovat laajat, joten lähellä asuvien on helppo ottaa myös tuumaustauko ja palata myöhemmin miettimistauon jälkeen tekemään ostoksia.

Koristeet ovat laadukkaita ja viimeisteltyjä, eivät mitään yhden joulun rihkamaa. Nämä pakataan kodeissa silkkipapereihin ja varastoidaan huolellisesti joulu toisensa jälkeen odottamaan seuraavaa ja kestävät kyllä isältä pojalle. Paitsi että isä ei taatusti raaski antaa näitä pojalleen.

Wanha Villa on kaunis kokonaisuus, jossa kannattaa vierailla pelkästä silmänilosta ja vaikkei tällä haavaa tarvitsisikaan uusia koristeita. Siellä voi keksiä myös hyviä lahjaideoita läheisille. Ostin itselleni valkoisen glitterkeijukaisen hopeisella rusetilla ja ripustuslenkillä. Se löysi oitin paikkansa olohuoneestani.

Weiste oy on muuten Euroopan vanhimpia teollisia joulukoristevalmistajia ja Pohjoismaiden ainoa. Minusta on erityisen hienoa, että joulupukin kotimaassa on edelleen näin perinteikäs kotimainen joulukoristevalmistaja.

Kesäpäivä Vääksyssä

Aika moni ystävistäni vieraili viime kesänä Vääksyssä. Ensin ihmettelin sitä, mutta sen jälkeen kun loppukesästä minullekin tarjoitui mahdollisuus vierailla siellä, en enää ihmetellyt.

Vääksy on 130 kilometrin päässä Helsingistä, Lahden pohjoispuolella Asikkalassa (muistathan Asikkalan puiset rattaat -lorun?). Vääksyssä on vain vajaa viisituhatta asukasta, mutta varsinkin kesäisin kylässä on vaikka mitä nähtävää. Parhaiten Vääksyyn tutustuu kävelemällä, joten auto kannattaa jättää parkkiin johonkin keskusta-alueelle.

Suosittu nähtävyys kaikenikäisille on Vääksyn kanava, joka on edelleen käytössä yhdistäen Vesijärven ja Päijänteen. Se valmistui vuonna 1871 ja luulen, että se on ollut alkuunpaneva voima Vääksyn kylän synnylle.

Ihastuttava kahvila Kanavan helmi sijaitsee aivan kanavan vierellä. Tänä kesänä listalla oli muunmuassa suolaisia vohveleita. Yhdessä ystäväni kanssa jaoimme ison suomalaisen tapaslautasen. Vitriinissä oli lisäksi kauniita kakkuja ja tuoreita pullia.

Vatsat täynnä oli hyvä kävellä hiukan ja sulatella syömisiä. Suuntasimme Vääksynjokea pitkin muutama sata metriä Norrlinin puistoon. Se on satumetsämäinen ihastuttava puisto, jonka perusti 1800-luvun lopulla Johan Norrlin, pohjoismaisen kasvitieteen uranuurtaja. Hän keräsi laajoilta ulkomaanmatkoiltaa kasveja, jotka menestyvät suomalaisissa oloissa ja istutti niitä omaan puutarhaansa.

Monien vaiheiden jälkeen puisto kuuluu nykypäivänä kunnalle. Vääksyläiset tekivät vuosikymmen sitten suuren ja arvokkaan työn kunnostaessaan umpeen kasvaneen ryteikön. Tänä päivänä puistossa on söpöjä penkkejä ja hauskoja soppia ystävyksille vaihtaa kuulumisia tai rakastavaisille romanttisiin hetkiin.

Puiston jälkeen kävimme Ranskalaisessa kyläkaupassa, jossa vierähtikin tovi. Se on yhdistetty kahvila, herkkumyymälä ja muotiliike vanhassa vaaleanpunaisessa kivitalossa vuosisadan takaa. Paikka on hyvin kodikas ja viihtyisä.

Talon koko yläkerta on pyhitetty vaatteille ja alakerrassa on omistajan maahantuomia ranskalaisia ruokatuotteita kuten pateita, hilloja ja limonadeja. Valinnan vaikeushan siinä iski, mutta lopulta ostin mukaan kolme purkkia hilloa (persikka-, vadelma- ja mansikkahillot) sekä kesäisen keltaisen paidan, jota käytinkin ahkerasti loppukesästä.

Ensi kesänä olisi ihana yöpyä Vääksyn Apteekkimajoituksessa. Se sijaitsee rakennuksessa, jossa aloitettiin apteekkitoiminta jo vuonna 1905. Sitten olisi mahdollisuus kiertää Vääksyä ajan kanssa ja ehtisin vierailla myös hauskalta näyttävässä Lauran kaupassa ja tutustua mielenkiintoiseen Danielson-Kalmarin huvilaan. Ensi kesän reissujen suunnittelu on siis jo alkanut!

Luonnonihmeitä (ja kolme reseptiä)

Tästä mökkeilykesästä jäi kauniit muistot. Tulin viettäneeksi mökillä enemmän aikaa kuin keskivertovuonna – jotain hyvää tässäkin vuodessa. (Tämä ei todellakaan ole ollut mikään keskivertovuosi!)

Muutaman metrin päässä mökin ulko-ovesta on puu ja puussa linnunpönttö ja pöntössä pesi tänä vuonna talitiainen. Sain muutaman viikon ajan seurata lähietäisyydeltä iloista perhetapahtumaa. Tai no, iloiselta se ei kyllä näyttänyt: äiti-talitiainen ja isä-talitiainen kantoivat hiki hatussa ruokaa jälkikasvulleen, joka kurkku suorana kiljui pesässä.

Samainen pönttö on ollut hyvin suosittu aikaisempinakin vuosina, mutta minä olin nyt ensimmäistä kertaa kuulemassa pikkulintujen nälkäisen kiljunnan. Viikkojen kuluessa äänet kovenivat käsittämättömään voimakkuuteen. Kiljunta alkoi joka kerta kun jompikumpi talitiaisvanhemmista ilmestyi pöntön suuaukolle eli jopa muutaman minuutin välein.

Yritin kovasti seurata pönttöä, jotta pääsisin näkemään poikasten kotipesästä lähdön ja viimein selviäisi kuinka monta heitä siellä oli (äänistä päätellen aika monta). En kuitenkaan onnistunut näkemään sitä. Yhtenä päivänä vain havahduin siihen, että kiljunta oli lakannut.

Yksi viime kesän parhaista herkkuresepteistä oli Marttaliiton Instagram-postauksesta bongattu Saaran rapea kaurakakku. Parasta siinä oli mökkioloihin yksinkertaiset raaka-aineet ja se, että päälle sai laittaa mansikoita. Meitä syöjiä ei ollut montaa, joten tein vain puolikkaan kakun ja tein siitä yksikerroksisen: iso kaurakeksi kermavaahdolla ja mansikoilla, päällä mintunlehtiä. Toimi hyvin!

Kesällä tuli tehtyä luontoretkiä ja erityisesti tykästyin suomaisemiin. Suolla on niin valtavasti nähtävää! Suo myös muuttuu kovasti vuodenajan mukaan. Kesällä tupasvillat ovat hurmaavia pumpulipalloja tuulessa ja syksyn tullen karpalot alkavat värittää maastoa.

Tunnistan aika huonosti kasveja, joten latasin kännykkääni ilmaisen PlantNet-sovelluksen. Se kädessä kuljin pitkin maita ja mantuja skannaamassa eri kasveja ja opettelemassa niiden nimiä. Tutustuin muunmuassa tarhatyräkkiin, joka on kaunis monivuotinen koristekasvi, joka on jostain asettunut meidän mökin pihalle.

Yhdellä suoretkellä törmäsin varsin ilmeikkääseen toukkaan, joka myöhemmin paljastui mäntykiitäjän toukaksi. Hänen kuviointinsa muistutti minua viime vuosisadan lopun jakkupukumuodista.

Hiljalleen kesä kääntyi syksyksi ja satokausi alkoi. Tänä vuonna tuli valtavasti omenoita, joista valmistui pääasiassa hilloa. Suuri osa syötiin sellaisenaan, mutta yhden omenapiirakan leivoin. Minulla ei ole suosikkireseptiä, joten kokeilin tätä Myllyn Parhaan omenapiirakkareseptiä. Kermaviilitäyte teki piirakasta mehukkaan. Oikein pätevä resepti tulevillekin vuosille.

Grillikauden päätyttyä ja iltojen kylmennyttyä kokeilimme isäni Facebookista bongaamaa resepti-ideaa porsaan sisäfileestä.

Porsasta mustapippurituorejuustolla ja pekonilla
Tee porsaan sisäfileeseen syvä viilto, ainakin kolme neljäsosaa. Laita väliin mustapippurituorejuustoa (esim. Mustapekkaa tai vastaavaa tukevaa maukasta juustoa) ja kääri pekonin avulla liha tiukalle rullalle. Paista 200 asteisessa uunissa noin 45 minuuttia. Seuraa, että pinta ei pala. Paiston aikana voi nostella uunivuokaan muodostunutta nestettä lihan päälle. Tarkista lopuksi kypsyys siivuttamalla lihaa ja jatka paistamista tarvittaessa.

Tänä vuonna ruskaan on ehtinyt kiinnittää kunnolla huomiota. Tämä kaunis aika menee joka vuosi niin kovin nopeasti ohi, mutta nyt havahduin ajoissa väriloistoon. Syksy on lempivuodenaikani ja nyt uuden kirkasvalolampun ansiosta olen onnistunut myös säilyttämään energiatasoni ennallaan. Ihanaa!

Sukellus japanilaiseen kulttuuriin Yado Oikawassa

En tiedä teistä, mutta minut tämä poikkeusaika on saanut toteuttamaan monia sellaisia asioita, jotka ovat aikaisemmin jääneet odottamaan ”sitten joskus” -aikaa. Yksi sellaisista on ollut vierailu japanilaisessa majatalossa Yado Oikawassa Pukkilassa Itä-Uudellamaalla. Nyt sain aikaiseksi kerätä ystäväporukan, jonka kanssa lähdimme ystävien teehetkeen.

Tämä erikoinen japanilainen asunto sijaitsee keskellä rauhallista supisuomalaista pientalomiljöötä Porvoo-joen rannalla. Paikan perustaja Riitta Oikawa etsi juuri tällaista joenmutkaa japanilaiselle majatalolleen ja se sattui löytymään Pukkilasta. Yado Oikawa (suom. ”vaatimaton majatalo”) on ollut olemassa jo vuosia ja olen myös tiennyt siitä kauan. Jostain syystä en vaan saanut aikaisemmin aikaiseksi lähteä vierailulle. Hölmöä!

Kun saavuimme majatalolle, meidät otettiin lämpimästi vastaan jo parkkipaikalla. Yado Oikawa sijaitsee asunnoiksi muutetussa vanhassa meijerirakennuksessa ja ulkoapäin ei olisi voinut arvata, ettei sisätiloissa ole tavallista suomalaista kotia. Tarkkaavainen olisi ehkä kiinnittänyt huomiota japanilaiseen puutarhaan, mutta sellaisiahan saattaa nähdä suomalaiskotienkin pihoilla.

Sisään astuttuamme saimme valita päällemme rennot oleskelukimonot. Se oli hauska yksityiskohta ja teki vierailustamme erityisen: kaikki ympärillämme (suomalaista inftrastruktuuria lukuunottamatta) oli kovin japanilaista!

Majatalo on käytännössä 70 neliön asunto, kaksi huonetta ja keittiö. Makuuhuoneessa on japanilaiset futon-patjat ja olohuoneessa paljon japanilaista tekemistä kuten origamivälineitä, japanilaisia elokuvia ja musiikkia sekä kirjoja Japanista. Meidän vierailu oli niin lyhyt, ettemme ehtineet edes origameja kokeilla, mutta oli hauskaa, että majatalossa oli monipuolista tekemistä.

Yadossa on monia erilaisia paketteja ja jos yöpyminen ei kiinnosta, Yadoon voi tulla myös esimerkiksi päiväksi tai vain puoleksi päivää. Me olimme varanneet kolmen ystäväni kanssa ystävien teehetki -nimisen paketin. Siihen kuului 20 minuutin päähieronta jokaiselle osallistujalle (taivaallista!), temakizushi-tarjoilu sekä vapaata aikaa majatalossa.

Sovimme, että aloitamme päähieronnoilla, ja nautimme sushit lopuksi. Hierontojen lomassa joimme vihreää teetä olohuoneessa ja juttelimme kuulumisia ja teimme havaintoja japanilaisesta kulttuurista.

Päähierontojen jälkeen kaksi seurueestamme innostui kokeilemaan kylpemistä hinoki-puusta tehdyssä ammeessa. Hinoki on arvostettu japanilainen puulaji ja kylpy siinä valmistetaan jopa 40-asteiseksi. Varsin eksoottista ja tunnelmallista! Kylpy oli kuulemma ihana ja kuumaan veteenkin tottui nopeasti.

Majatalossa on sillä tavalla itsepalvelu, että meille kerrottiin aluksi mistä mikäkin löytyy ja kehoitettiin nauttimaan kaikesta tarjolla olevasta täysin rinnoin. Valmistimme siis itse lisää teetä pariinkin otteeseen (olemme kaikki neljä varsinaisia sieniä mitä tulee teen kuluttamiseen). Kun kaikki neljä olimme saaneet päähieronnat, Yadon työntekijä jätti meidät nauttimaan illasta ja Yadon tarjonnasta.

Kun tytöt tulivat kylvystä, aloimme valmistella iltapalaa. Temakizushi oli esivalmisteltu niin, että valmis sushiriisi ja pilkotut aineet olivat jääkaapissa, jolloin meille jäi vain omien rulliemme kokoaminen. Se oli hauskaa näpertelyä ja sen parissa loppuilta kuluikin (liian) nopeasti. Paljon asioita jäi kokeilematta, mutta monia uusia juttuja tuli myös koettua!

Kietaisukimonoja riisuessamme ja sammuttaessamme valoja totesimme, että meille sattui aivan täydellinen syksyinen ilta vierailullemme. Ulkona hämärtyvä ilta toi rennon tunnelman ystävien yhdessäololle. Lähtiessämme ulkona oli pimeää.

Kuvailisin Yado Oikawaa tavalliseksi japanilaiseksi kodiksi, vaikka en oikeasti tiedä millainen on japanilainen koti. Tarkoitan sitä, että kyse ei ole ylellisestä hotellista vaan aika arkisesta mutta toki kovin erityisestä paikasta. Suosittelen vierailua lämpimästi kaikille Japanin kulttuurista kiinnostuneille. Meillä oli mieleenpainuvan mielenkiintoinen vierailu.

Ulkoilua Nurmijärvellä

Olen suurimman osan elämästäni asunut Uudellamaalla, mutta Nurmijärvi ei ole jostain syystä minulle kovin tuttua seutua. Siksi oli erityisen hauskaa viettää siellä taannoin virkistyspäivää työkaverien kanssa. Olin ensimmäistä kertaa Seitsemän veljeksen vaellusreitillä!

Opastettu seitsemän veljeksen reitti on yhteensä 70 kilometriä pitkä ja se kulkee paitsi Nurmijärven myös Tuusulan ja Hyvinkään alueilla. Se on yhdensuuntainen eli jos saapuu autolla, täytyy samaa reittiä myös palata takaisin.

Me jätimme autot Myllykosken lähelle Siippoontien parkkipaikalle ja kävimme ensimmäisenä ihailemassa Vantaa-joen kosken kuohuntaa. Myllykoski on todennäköisesti saanut nimensä sen kohdalla sijainneista lukuisista myllyistä. Niitä on Myllykoskella ollut 1500-luvulta lähtien ja viimeisin purettiin maiseman tieltä vasta 1982.

Lähdimme suunnistamaan opasteiden perässä pohjoiseen, jossa 1,9 kilometrin päässä oli katos ja tulipaikka. Myös Myllykoskella oli muutama leiriytymispaikka, mutta me päätimme reippailla hiukan ennen eväiden syöntiä. Meillä kävi sillä tavalla huono tuuri päivän sään kanssa, että ilma oli aika epävakainen. Hyvää tuuria meillä oli siinä, että juuri kun saavuimme nuotiopaikalle, alkoi sataa. Säilyimme kuivana laavun katoksen alla.

Siinä oli oikein mukavaa ja tunnelmallista, joten viihdyimme pitkän tuokion rupatellen ja eväitä syöden. Jossain vaiheessa sade taukosi ja uskalsimme yrittää tulen sytyttämistä makkaran paistoa varten. Sopivasti kun makkarat oli paistettu, alkoikin jälleen sataa.

Ilma ei ollut reippailuystävällinen, joten jatkoimme vain lyhyen matkan eteenpäin ennen kuin käännyimme takaisin. Kävimme kääntymässä kohdassa, jossa silta johtaa polun Vantaa-joen yli.

Oli kivaa, että polku kulki lähellä jokea. Maasto oli vaihtelevaa eikä ollenkaan harmittanut, että samaa polkua piti kulkea takaisin. Matkalle oli rakennettu hyvät pitkospuut, joita pitkin oli helppo kulkea. Kovin esteetön reitti ei kuitenkaan ole, sillä nousuja ja laskuja oli jonkin verran. Toisaalta se toi myös reittiin mukavasti vaihtelua.

Jos retkeilet Myllykoskella, käy katsastamassa Siippoontien parkkipaikan koilliskulmassa oleva opaskartta. Siinä kerrotaan alueella olevasta tietoiskuja sisältävästä luontopolusta sekä opastetaan puulajipolulle. Meiltä jäi luontopolku tällä kertaa kiertämättä, mutta tietoiskut voisivat olla hauskoja bongata vaikka lasten kanssa retkeillessä.

Nurmijärven ja Myllykosken seudut ovat Suomen historian mittakaavassa hyvin perinteisiä maisemia ja tuntui hauskalta pohtia keitä kaikkia vuosisatojen saatossa on näitäkin polkuja kulkenut. Luen parhaillaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, jossa seikkaillaan tosiaan juurikin näillä seuduilla. Kirjan julkaisemisesta tuli muuten tänä vuonna 150 vuotta!

Jokakesäinen kahvilakierros

Meillä on ihana perinne ystäväni Piikkipaatsaman kanssa. Sovimme joka kesälle päivän, jolloin kierrämme yhdessä kahviloissa. Siis ihan todella kierrämme: tämän kesän kahvilapäivään mahtui kuusi kahvilaa/ravintolaa. Tämä oli kuulemma kahdeksas vuosi kun toteutimme tämän kahvilapäivän! Itse olen jo mennyt sekaisin laskuissa.

Aloitimme kierroksemme Way Bakery and Wine Barista Kalliosta. Koska oli aamu, masumme kaipasivat aamupalatyyppistä evästä. Tilasin annoksen, johon kuului juureen leivottua leipää kinkun ja juuston kanssa sekä keitetty kananmuna. Oheen tietysti teetä.

Annos oli tosi raffi ja iso, eikä sen jälkeen todellakaan jäänyt nälkä. Hyvää se oli myös, tuo leipä varsinkin, mutta myös kinkku ja juusto. Pidin kovasti tämän suurpiirteisyydestä, joka ei kuitenkaan tarkoittanut kompromissiä maistuvuudessa.

Way Bakeryn aamupalan jälkeen olimme kohtuullisen täynnä ja matkalla seuraavaan paikkaan huoletti vähän mitä jaksaisimme syödä. Onneksi OhMyGoodnessista sai myös pienempiä syötäviä. Smoothiet näyttivät herkullisilta, mutta otin kuvassa kauimpana vasemmalla näkyvän kerroksellisen chiavanukkaan sekä kahvilassa tehtyä tuorepuristettua mehua.

OhMyGoodness on vegaaninen kahvila (ja joogastudio!) Vaasankadulla. Kahvilassa oli paljon ihmisiä valitsemanamme päivänä, joten etsiydyimme alakertaan, jossa saimmekin herkutella rauhassa.

Seuraava kahvila oli pienen kävelymatkan päässä. Pieni liikunta oli oikein tervetullutta tähän väliin ja taisimme myös pyörähtää puu-Vallilan kautta ihailemassa kauniita vanhoja puutaloja. Suuntamme oli Kahvila Päijänne, jossa saimme kovin sydämellisen vastaanoton. Vähän kuin olisi tullut kaverille kylään! Huikeaa!

Söimme herkullisen kierrepullan puoliksi ja se oli suussasulavan pehmeä. Tee oli haudutettua ja hyvää. Kahvila oli tunnelmaltaan rauhallinen ja jollain tavalla lempeä. Tämä kahvila pomppasi meillä molemmilla suosikiksi tämän kesäpäivän kahvilakierroksella.

Kierroksemme jatkui Itä-Helsinkiin ja Herttoniemeen Cafe Erätoriin. Se oli tarjoiluiltaan muiden kahviloiden veroinen (ah, mitä pullia ja kakkuja!), mutta kertakäyttöastiat vähän latistivat tunnelmaa.

Ehkä Erätorin kahvila on enemmän sellainen, josta haetaan mukaan tai käydään nopeasti haukkaamassa jotain, kuin taas sellainen, jossa istuskellaan tunteja. Ihan kelpo kahvila toki. Jos asuisin lähellä, kävisin varmasti Erätorissa monesti aamiaisella.

Sen sijaan olisin voinut jäädä asumaan meidän toiseksi viimeiseen kahvilaan, Rastilan kartanon Cafe Monami’hin. Teetä sai kannuissa (jes!) ja syömisvalikoima oli monipuolinen. Valitsin kevyen marenki-marjarahkaleivoksen, joka oli vielä parempi kuin kuvittelin.

Kahvila on tosi tilava, joten siellä on helppo käydä näin korona-aikaankin. Kartano sijaitsee Rastilan leirintäalueella vihreyden ja luonnon ympäröimänä. Luulen, että kävisin cafe Monamin mukavassa tunnelmassa tekemässä etätöitä toisinaan, jos asuisin vähän lähempänä.

Kierroksemme päättyi tällä kertaa Kampin Viinibaari Apotekiin, joka on keväällä vanhan apteekin tiloihin avattu viinibaari. Aivan hurmaava! Me nautimme tällä kertaa vain lasilliset viiniä, mutta kävin sittemmin myös testaamassa ruokalistaa. Voin suositella. Viinit, ruoka, palvelu, miljöö – ihania!

Kuten huomaat, emme ole kovin tiukkoja sen suhteen, että kierroksellemme hyväksyttäisiin vain kahviloita. Kaikki istuskelupaikat, joissa on jonkinlaista tarjoilua ovat meidän mieleen. Mitähän me keksimme listallemme ensi vuonna?

PS. Piikkipaatsama kertoi meidän kahvilakierroksesta omassa blogissaan täällä.

Kesäretki Hvitträskiin

Arki palasi niin että pätkähti. Sitten viime kirjoitukseni on ehtinyt kesäloma loppua ja rajoitettu korona-arki alkaa. Se lamaannutti elämästäni tehokkaasti suurimman osan luovasta toiminnasta, joksi tämän kirjoittamisenkin lasken. Hampaat olen muistanut pestä ja töissä käydä.

Ensin ajattelin, että näin pitkän tauon jälkeen minun pitäisi kirjoittaa siitä mitä tauon aikana tapahtui (ulkoisesti ei juuri mitään ja pään sisällä hyvin paljon), mutta jotta saan edes joskus julkaistua jotain, on nyt parasta palata vain normaaliin päiväjärjestykseen ja kirjoittaa jostain helpommasta.

Juttuideoita on tietokoneen muisti täynnä. Ehdin kesän aikana nähdä ja tehdä vaikka mitä hauskaa, josta riittää onneksi kirjoitettavaa, vaikkei koko talvena tapahtuisi mitään uutta. (Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy.)

Yksi mielenkiintoisimpia paikkoja, joissa kesällä kävin ja johon huomaan ajatuksissani usein palaavani, on Hvitträsk – tuo kirkkonummelainen kartano, jota Kansallismuseo tituleeraa kansallisromanttisen arkkitehtuurin helmeksi.

Rakastuin siihen ensi silmäyksellä.

On hauska vierailla ylellisissä paikoissa, joissa ihmiset ovat asuneet. Usein katselen tiloja sillä silmällä, miltä tuntuisi nukkua tuossa sängyssä tai lukea kirjaa tässä takkahuoneessa, syödä iltaruokaa tuon pöydän ääressä tai viettää kaverien kanssa aikaa tässä olohuoneessa. Varsin usein myös totean, että ei kovin mukavaa. En mistään hinnasta muuttaisi sinne.

Hvitträsk oli toista. Ensimmäisessä varsinaisessa asuintilassa, tuvassa, rakastuin taivaansinisiin seiniin ja katon paneeleihin. Seuraavassa huoneessa ihailin lumoutuneena syvänsinistä takkaa sekä kattomaalauksia. Yläkerrassa ihastuin sokkeloisuuteen: rakastan erilaisia auloja ja käytäviä, epähuoneita. Myös näköalat Vitträsk-järvelle olivat hienot.

Olin ollut hyvin tietämätön Hvitträskin olemassa olosta aiemmin. Nimi oli etäisesti tuttu, mutta aloitin tutustumisen siihen ihan perusteista. Siis mikä tämä paikka oikein on?

Hvitträsk on kolmen arkkitehdin yhteiluomus. Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen olivat perustaneet arkkitehtitoimiston vuonna 1896 (sama toimisto, joka suunnitteli Suomen paviljongin Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900!) ja päätyneet rakentamaan yhdessä kartanon, Hvitträskin, jonne he kaikki kolme muuttivat perheineen vuonna 1903. Kovin montaa vuotta he eivät kuitenkaan tällä kokoonpanolla Hvitträskissä ehtineet asua, vaan sillä on ollut monia eri asukkaita viime vuosisadan aikana.

Vuodesta 2000 Hvitträsk on ollut Kansallismuseon omaisuutta ja hyvä niin, jotta mahdollisimman moni pääsee ihailemaan upeaa rakennusta. Hvitträskin valoisassa ja korkeassa ateljeessä on valmistuneet mm. Helsingin rautatieaseman suunnitelmat. Hvitträskissä käydessä kannattaa muistaa vierailla myös puutarhassa.

Olimme käymässä Hvitträskissä ystäväni Piikkipaatsaman kanssa (hänen bloginsa löytyy täältä) ja testasimme vierailullamme myös pihakahvilan. Kahvilan valikoima oli positiivinen yllätys, ottaen huomioon ettei alueella liikui juuri muita kuin museovieraita. Pieni huvila, jossa normaalisti on ravintola, on ymmärtääkseni parhaillaan kunnostettavana, joten vain pihakahvila on toiminnassa. Aukioloajat kannattaa tarkistaa ennen vierailua ja sovittaa käynti yhteen niin, että pääsee nauttimaan herkullisista pullakahveista.

9 x mualiman napa eli yhdeksän vinkkiä Kuopioon

Kuopio on yksi lempikaupungeistani Suomessa ja vierailen siellä yleensä joka vuosi jossain vaiheessa kesää. Onpa kummallista, etten ole kirjoittanut siitä aikaisemmin tänne blogiin! Korjataan vääryys. Tässä yhdeksän suositustani Kuopion kävijälle.

Suurin nähtävyys Kuopiossa on tietysti Kuopion tori, mualiman napa. Siellä kohtaavat paikalliset ja turistit torimyynnin vilskeessä: kukkia, marjoja, kotimaisia vihanneksia ja juureksia, erilaisia tavaroita, kahviloita… Monelle torikahvit ovat se juttu. Minä yleensä ostan muutaman lörtsyn mukaan ja nautin ne illalla teen kanssa. On liian kiire katsastamaan muut Kuopion ihanat paikat!

Kauppahalli kannattaa koluta samalla, kun käy torilla. Se remontoitiin muutama vuosi sitten samalla kun toriparkki rakennettiin ja vaikka hallin ilme raikastui kovasti, perinteinen tunnelma onneksi säilyi. Kauppahallissa ollessa kannattaa laskeutua portaat alaspäin (parkkihalliin), sillä käytävässä maan alla sijaitsee Ateljee Keltaisen Talon putiikki. Sieltä löytyy hauskoja ja kauniita suomalaista designia olevia lahja- ja käyttötavaroita.

Kuopion viihtyisä satama on kävelymatkan päässä torista. Muutamana kesänä olen syönyt herkulliset muikut suositussa satamaravintolassa. Jos on aikaa, kannattaa osallistua lyhyelle tai pidemmälle risteilylle Kallaveden hienoissa maisemissa. Tietoa lyhyistä risteilyistä löytyy esimerkiksi täältä. Pidempiä risteilyjä, muun muassa Kuopiosta Savonlinnaan tekee M/S Puijo. Osallistuin itse joitain vuosia sitten 1,5 tunnin risteilylle, joka suuntasi etelään, ohi Väinölänniemen ja Rönön saaren hienojen järvenrantatalojen. Pidin kovasti!

Monesti käyntikohteisiini lukeutuu VB-valokuvakeskus, jossa on mielenkiintoisia valokuvanäyttelyjä. Keskus on perustettu paikalle, jolla sijaitsi 1800- ja 1900-luvun taitteessa kuuluisan kuopiolaisen valokuvaajan, Victor Barsokevitschin, valokuvaamo.

Tällä hetkellä VB-valokuvakeskuksessa on syyskuun 27. päivään saakka avoinna Gertrude Bellin ja Meeri Koutaniemen vaikuttava Hidden freedom – Kätketty vapaus -näyttely. Meerin nimen moni tunnistaa, mutta Gertrude saattaa olla vieraampi. Hän oli runsas sata vuotta sitten elänyt rohkea tutkimusmatkailija, joka rikkoi aikansa sovinnaisuussäännöksiä matkustamalla naisena levottomilla ja tuntemattomilla seuduilla. Hän otti matkoillaan Lähi-Idässä ja Aasiassa tuhansia kuvia, joista Koutaniemi on kuratoinut omien kuviensa kanssa merkittävän näyttelyn.

Näyttelyn keskiöön nousee naisen osa seuduilla, joilla kärsitään erilaisista ongelmista kuten konflikteista, ankarasta uskonnosta tai kuivuudesta. Elämä on vaikeaa kamppailua ja rankkoja menetyksiä. Näyttelyyn kannattaa varata oma älypuhelin mukaan, sillä näytteillä olevien kuvien taakse sisältyy tarinoita ja ne ovat luettavissa vain sähköisessä teosluettelossa.

Kuopiossa kannattaa myös käydä Puijon tornissa, ainakin jos ei siellä ole ennen käynyt. Torni sijaitsee korkean mäen päällä ja kohoaa 224 metrin korkeuteen Kallaveden pinnasta laskettuna. Sen huipulta on upeat maisemat kauneimpaan järvi-Suomeen. Samalla paikalla on ollut torni jo 164 vuotta. Tornissa on näköalatasanne sekä ravintola ja sen ympäristössä on kivoja ulkoilumaastoja. Puijon majalla on myös majoitustoimintaa.

Lempikahvilani Kuopiossa on kahvila Kaneli, jossa on mukavasti vanhan ajan tunnelmaa. Kahvila on sisustettu idyllisesti ja se sijaitsee aivan torin laidalla. Tarjolla on yleensä hyvä valikoima suolaisia ja makeita piirakoita.

Jonain kertana aion kuitenkin käydä kokeilemassa uutta kahvilaa, kissakahvila Tiramisua. Sekään ei ole kaukana torista ja siellä saa herkuttelun lomassa silitellä kissoja. Kahvila on kissojen koti. Olen käynyt vastaavissa kissakahviloissa Helsingissä ja Tampereella ja niiden käyntien perusteella voin suositella Kuopionkin kissakahvilaa. Aika kannattaa varata nettisivuilta etukäteen ja yleensä kissakahviloihin on sisäänpääsymaksu. (Tiramisun nettisivut eivät tällä hetkellä toimi, joten en pääse tarkastamaan mitkä ovat sen käytännöt.)

Kuopiossa sijaitsee merkittävä historiallinen rakennus, Kanttila, jonka kunnostamiseen parhaillaan kerätään varoja. Kanttilassa pidettiin runsas 100 vuotta sitten Minnan salonkeja, joissa eri alojen vaikuttajat kokoontuivat keskustelemaan ajankohtaisista kysymyksistä ja uusista aatteellisista virtauksista. Muun muassa Pekka Halonen, Aino ja Jean Sibelius sekä Juhani Aho vierailivat Minnan salongeissa, joita konservatiivit paheksuivat. Kyseinen Minna oli tietenkin Minna Canth, jonka syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 175 vuotta.

Kuopiosta löytyy paljon nähtävää Minna Canth -teeman ympärillä. Hänen salonkinsa on rakennettu uudestaan Kuopion korttelimuseoon, joka muuten itsessäänkin on vierailun arvoinen. (Museo esittelee Kuopiolaisten perheiden asumista 1800-luvulta 1930-luvulle saakka.) Viime vuonna julkaistiin omatoiminen lisätyn todellisuuden kävelykierros Minnalle tärkeille paikoille. Syyskuun 6. päivään saakka Kanttilassa on Kanttila 200 vuotta -näyttely, jossa on esillä mm. Minnan vuonna 1874 solmima puhelinsopimus (hänen puhelinnumeronsa oli muuten 29).

Kanttila on nykyään Minna Canthin talo ry:n omistuksessa ja rakennus pyritään remontoimaan ja säilyttämään Minna Canthille omistettuna. Siellä kannattaa poiketa tukemassa urakkaa sisäänpääsymaksulla, jos vaan sattuu seudulle aukioloaikojen puitteissa.

Elämä on taistelua, ihanaa taistelua.
– Minna Canth –

Tässä minun tärppini Kuopioon. Unohdinko jonkin tärkeän paikan?

Päivä joella Pessin ja Illusian maisemissa

Kun ulkomaan reissut ovat olleet poissa kuvioista, on tullut tehtyä sellaisia retkiä, joille ei aikaisemmin muka ole löytynyt aikaa. Omalla listallani yksi sellaisista oli pidempi melontareissu, josta olen haaveillut pitkään.

Sille tuli tilaisuus kesäkuun helteisenä viikkona Etelä-Savossa, kun olin bongannut mainoksen kanoottien vuokrausfirmasta, Xstreamsistä. Kyseessä on Pieksämäellä tukikohtaansa pitävä yritys, joka järjestää opastettuja useamman päivän kanoottiretkiä pienryhmille. Lisäksi se vuokraa omatoimiretkeilijöille sup-lautoja ja kanootteja sekä talvisin lumikenkiä.

Tiesin, että idyllinen jokireitti kulkee Pieksämäen Naarajärveltä Kangasniemelle ja Xstreamsin esitteessäkin kerrottiin 6-8 päivän reissusta samaa väylää pitkin (120 km). Kivikauden ihminen (n. 3000 vuotta sitten) käytti samaa reittiä ja seudulta on löydetty jäännöksiä useista kivikautisista asumuksista.

Me halusimme kuitenkin tehdä vain yhden päivän omatoimisen kanoottiretken, joten sovimme Xstreamsin Kristianin kanssa lähtöpaikaksi Naarajärven Lomatrion rannan ja noutopaikaksi Porsaskosken myllyä edeltävän rannan. Melontamatkaa meille siis tuli yhteensä kolmisenkymmentä kilometriä.

Reitin upein osuus mielestäni tuli heti alussa ”ensimmäisellä suoralla”, kun meloimme kapeaa jokea pitkin viitisentoista kilometriä Niskanivun taukopaikalle. Jokimaisema levittyi ympärillemme ja ilmassa lenteli kymmeniä sudenkorentoja. Ei suinkaan samaa sudenkorentolajia vaan monia erilaisia upeissa väreissä!

Olimme kuin kuvitetussa Pessi ja Illusia -sadussa, jossa kirkas auringonvalo heijastuu ulpukoiden täplittämän joen pinnasta, ja kymmenet pikkuiset ja suuremmat hyönteiset leikkivät. Helteiden vuoksi vesi oli kuin linnun maitoa ja metsän siimeksessä oli tyyntä. Häkellyttävän voimakas luontoelämys!

Niskanivun taukopaikka oli meidän reitin ainoa ”kunnon” taukopaikka, johon uskalsimme kanootin kanssa rantautua. Siellä oli laavu, nuotiopaikka sekä ulkohuussi. Laavun ympäristössä on ollut yksi muinaisista asuinpaikoista. Vesi oli aikoinaan korkeammalla, ja joki oli leveämpi. Laavulla olleesta opastaulusta opimme, että entisajan ihminen on näillä seuduilla herkutellut kalalla, majavalla, hirvellä, ulpukan siemenillä ja vesipähkinällä. Puhutaan siis ajasta n. 1000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Niskanivun jälkeen alkoi väsymys painaa. Kolmekymmentä kilometriä on aika pitkä matka tottumattomalle. Jos nyt lähtisin uudestaan matkaan, sopisin noudon Niskanivulta ja nauttisin maisemista täysillä alkumatkasta kiirehtimättä. Mutta meillä oli vielä samanmoinen matka edessä, joten lyhyen tauon jälkeen laskimme kanootin takaisin vesille hyttysten hätyyttämänä.

Loppumatkasta ei ollut sopivia rantautumispaikkoja suoraan reitillämme, joten pidimme evästaukoja kanootissa. Yhdellä järvellä onnistuin myös käymään uimassa, kun tasapainotimme kanootin isojen kivien väliin. Uinti ei kyllä valitettavasti paljoa virkistänyt, niin lämmintä vesi oli. Jäipähän siitäkin hassu muisto sekä muutama mustelma kiviin osuneisiin jalkoihin.

Matkan varrelle sattui kaksi jännää kohtaa, pikkuruista koskea. Ei niitä ehkä voi oikeiksi koskiksi kutsua, mutta muutamia kiviä niissä oli ja vauhti kiihtyi hetkeksi. Jännittäviä ne tietysti olivat, koska pelko kivelle karahtamisesta ja kanootin kaatumisesta oli olemassa. Hienosti kanoottimme kuitenkin selvisi niistä ja oli hauskaa kokea ne.

Kanootin päivävuokra kuljetuksineen maksoi n. 70 euroa ja saimme Xstreamsin Kristianilta lainaksi kartan reitistämme, vesitiiviin tynnyrin, pelastusliivit, varamelan sekä kauhan siltä varalta, jos kanootti haukkaa vettä. Kartta oli reitillä tarpeellinen, jotta kolme järven ylitys onnistui ilman harhailua, mutta neljä jälkimmäistä oli mukana vain varmuuden vuoksi eivätkä joutuneet tositoimiin. Kuumana päivänä vettä kului paljon ja juotavan lisäksi meillä oli energiapitoisia eväitä.

Xstreamsin kanssa yhteydenpito ja vuokraus sujuivat loistavasti, ja Kristian ohjeisti meitä vielä reitistä ja melomisesta ennen lähtöä. Reissu oli kaiken kaikkiaan oikein onnistunut ja siitä jäi mukava kesämuisto ensi talveksi. Jokimaisema oli hieno elämys. Taidanpa lainata uudestaan kirjastosta Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -sadun Kristina Segercrantzin kuvittamana (julkaistu 2001)!